Suomen ruotsinkielinen lehdistö on usein osoittanut olevansa rohkeudessa vailla vertaa. Staffan Bruun on yksi heistä, jotka ovat rakastaneet uutistyötä enemmän kuin ajatelleet hyssyttelystä mahdollisesti koituvaa hyötyä. Tästä hyvälle toimittajalle tyypillisestä veemäisyydestä johtuu, että hän tulli suututtaneeksi samalla missä paljasti hölmöilyjä tai suoranaista kieroilua. Ankkalammikko on usein hänen vuokseen ollut kiehumispisteessä.
Bruunin ura alkoi ja päättyi maailmanmenoa järisyttäviin uutisointeihin. Vuoden 1980 loppukesällä Hbl lähetti nuoren toimittajansa Puolaan seuraamaan Gdanskin levottomuuksia. Hän ujuttautui tulevien uudistajien seuraan ja aisti seuraavan aikakauden alun. Tasan 35 vuotta myöhemmin hän oli todistamassa mullistuksen aaltoa Kreikan saarilla. Lähi-idän pakolaistulva yllätti koko Euroopan. Saamattomuus jatkuu yhä, Bruun kiroaa.
Hbl – miljardöörien mitätön säästökohde
Tarina Bruunin työrupeamasta Hbl:ssa on sarja journalismin sankaritekoja ja sydäntä särkevää kerrontaa Suomen ruotsinkielisten pää-äänenkannattajan tuskien taipaleesta. Lehteä johdettiin vuosikymmenet nykien, sen päätoimittajia ja avainhenkilöitä vaihdeltiin ailahdellen. Sanomalehtitalon työ oli liki sekopäistä: soppaa sotkemassa oli niin moni, että esimerkiksi pääkirjoitussivulla saattoi olla neljä eri mielipidettä jostakin ajankohtaisesta kysymyksestä.
Vaikka Hbl:n taustalla operoi valtava Suomen ruotsinkielisen rahavallan verkosto, yksittäisten yritysten suhteen ammattitaito ja halu harkita on ollut kroonisessa puutostilassa. Staffan Bruun ei ole taloustoimittaja, mutta ehkä juuri siksi hänen selkeäsanaiset havaintonsa ja johtopäätökset niistä ovat maallikon käsitettävissä – huolimatta katkeran sävyisestä jälkiviisaudesta. Tietoa ja kokemuksia kertyi yhteensä kahdeksan päätoimittajan alaisuudessa.
Se miten Konstsamfundet ja monet muut rahoittajatahot ohjailevat omaisuuttaan, kiteytyy tapaan tehdä näennäisiin mutta merkityksettömiin säästöihin tähtääviä päätöksiä. Bruunin kirjan madonluvut muistuttavat paljolti havaintoja, joita Akateemisen kirjakaupan johdossa ollut Stig-Björn Nyberg kertoo kirjassaan ”Kirjatalossa” (Otava 2017).
Aivan samat henkilöt olivat viemässä Akateemista tuhoon ”uudistamalla” päättömästi heille toimialaltaan täysin vierasta yritystä. Konstsamfundetin puheenjohtaja Christoffer Taxell ja toimitusjohtaja Kaj-Gustaf Bergh ovat tämän sopan yhteiset nimittäjät.
Viimeksi mainittu oli Stockmannin hallituksen jäsen, kun hän myi kaikki yhtiön osakkeensa. Bergh perusteli kauppaa putkiremontin kustannuksilla. Kauppasumma oli kuitenkin vain yksi kuudesosa hänen vuosituloistaan. Selitys oli epäuskottava. Näin syötiin lopullisesti usko Stockmannin tulevaisuuteen. ”Ne tekivät sen itse”, sanoisi Paavo Haavikko.
Hbl – uskallusta ja uhkarohkeutta
Moni suomalainen julkisuuden henkilö on katkera Staffan Bruunin ja Hbl:n uutisoinneista. Joskus pelkkä puhelinsoitto on saanut vaikuttajan perääntymään aikeissaan. Yksi heistä oli asianajaja, oikeustieteen tohtori Zacharias Sundström. Presidentti Ahtisaari oli päättänyt, että hänestä tehtäisiin EU-tuomari.
Sundströmin meriitit eivät kaikilta kanteilta katsottuna olleet vain hänelle eduksi. Hän omisti viinitilan Etelä-Afrikassa, jonne Paavo Lipponen ja Seppo Tiitinen tekivät 2006 ostosmatkan. Eduskunnan 100-vuotisjuhliin ostettu tuhannen viinipullon erä jäi tullin varastoon, koska eduskunnalla ei ollut anniskelulupaa. Herrat eivät tunteneet lakia. Kun viinit lunastettiin tähtitieteelliseen hintaan, eduskunnan juhlat oli jo pidetty. Sundströmin ja Lipposen yhteinen nimittäjä oli Ulf Sundqvist, jota Sundström oli puolustanut STS-pankin sotkuissa. Arja Alho on kirjassaan ”Kovan tuulen varoitus” (Into 2009) kertonut oman versionsa Sundqvist-Lipponen -koplauksesta.
Bruun soitti Sundströmille, kysyäkseen, oliko tämä ehdolla EU-tuomarin tehtävään. Kyllä oli. Tämän jälkeen Bruun kysyi, kestääkö pokka pyrkiä tehtävään, jos on jäänyt kiinni auton verottomana maahantuonnista tekaistuin perustein ja saanut siitä vankeustuomion. Sundström vastasi: ”Siinä tapauksessa on lähdettävä siitä, ettei ehdokkuudestani tule mitään”.
Omat tarinansa Bruunilla on kertoa suhteesta presidentti Mauno Koivistoon, jonka kanssa haastattelun tekeminen oli monivaiheista jankkaamista, muuttelua ja vatvomista. Kuuluisa oli myös artikkeli ”Kuusi vuotta Mauno Koiviston kanssa – 24 kertaa jolloin presidentti raivostui”. Hbl:n johto kielsi sen julkaisemisen, mutta niin frekki Bruun oli, että sen julkaisi Vasabladetin päätoimittaja Birger Thölix. Artikkeli sisälsi luettelon Koiviston riitelystä ja vihanpidosta liki joka suuntaan.
Uudistusintoilu vei järjen?
Rahavalta ei aina kykene pidättelemään hönkäilyjään. Hbl sai toinen toistaan uudistushenkisempiä ulkoa tulleita konsultteja ja esimiehiä. Toimituksessa oli yhä enemmän niitä, jotka eivät tehneet journalistin töitä, tyhjäksi jääneitä tiloja oli yli tarpeen, uudistajat matkustelivat katsomaan mallia ruotsalaisista alan yrityksistä ja pitivät jatkuvasti tulevaisuustyöpajoja.
Se mikä toimittajien irtisanomisissa voitettiin rahana, paloi konsulttipalkkioihin ja digi-sivustojen suunnitteluun. Yksi hulluimpia Bruunin esimerkkejä oli, että keksittiin ”uutiset pois” –idea. Sitä eivät muut alan yritykset uskaltaneet julistaa paitsi Hbl ja sen ruotsalainen kumppani Mittmedia. Jälkimmäinen kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Virhe oli myös vetäytyä pois Suomen Tietotoimiston ruotsinkielisestä uutispalvelujen käytöstä. Kymmenen toimittajaa irtisanottiin, ja samalla latistettiin ruotsinkielinen uutisvienti Suomesta.
Uudistajien ajatuksen juoksu paljastui ennen kaikkea lehdessä vaikuttaneen Barbro Teirin toimissa. Paljon kertoo esimerkiksi hutiloinnista talossa se, että 150 vuotiaan lehden kirjasto heitettiin kaatopaikalle. Kaikessa oli takana uudistusinto, jota pyhitettiin digitulevaisuudella, joka on saanut yhä odottaa tulemistaan.
Hbl:n muutaman miljoonan tappiot ovat pikku juttu kokonaisuutta silmällä pitäen. Yli 30 vuotta sitten Konstsamfundetit toimitusjohtaja C-O. Tallgren julisti kauppakeskus Forumin avajaisissa: ”Forumin tuloilla taataan Hufvudstadsbladetin ilmestyminen ikuisiksi ajoiksi”. Nyt Forum on myyty amerikkalaiselle kiinteistösijoituskonsortiolle huikeaan hintaan. Bruun saakin kirjansa lukijat ihmettelemään Hbl:n kurjaa tilannetta: mikä ihme siinä kiikastaa, kun taustalla on rahaa kuin roskaa?
Staffan Bruun: Mies joka rakasti uutisia. Siltala 2018.
