Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen ottaa ”Korona-ajan tilinpäätös” -dokumentissa kantaa myös suomalaiseen työterveysjärjestelmään.
– Se on hyvin suosittu, mutta samalla hyvin typerä järjestelmä, hän toteaa.
Salminen perustelee kantaansa sillä, että työterveys toimii jonkinlaisena rinnakkaisena perusterveydenhuollon palveluita työssäkäyville järjestävänä tahona. Rahoitus tulee omia kanaviaan pitkin ja tuotanto on pääosin yksityistä. Salmisen mukaan tätä kautta meille on luotu kaksi erillistä järjestelmää ja palvelukokonaisuus riippuu siitä, käykö ihminen töissä vai ei.
Salminen ilmaisi kantansa jyrkemmin, kuin itse olisin tehnyt, mutta hän on oikeilla jäljillä. Työterveysjärjestelmässä on paljon hyvää, etenkin työkyvyn arvioinnin ja ylläpidon sekä työperäisten sairauksien saralla. Sen tehtäväkenttään on kuitenkin valunut palveluita, joita sille ei ole suunniteltu tai osoitettu. Näiden perusterveydenhuollon (osittain myös erikoissairaanhoidon) vastuulle kuuluvien tehtävien osalta työterveyshuollon asema tulisi arvioida uudestaan. Tämä vaatisi samalla myös julkisten järjestäjien resurssien tarkastelemista, mutta siihen ymmärtääkseni uudessa sote-kokonaisuudessa on pyrittykin. Osittain työterveys on ajautunut hoitamaan peruspalveluita pyytämättään julkisen puolen palveluiden murentuessa. Perimmäisestä syystä väitteleminen onkin muna/kanakeskustelu, joka ei johda mihinkään. Hedelmällisempää olisi miettiä sitä, miten tilanne korjataan.
Useamman vuoden ajan työterveys on mainittu terveydenhuoltoamme eriarvoistavana tekijänä. Sitä vasten tuntuukin erikoiselta, että historiallisen suurta sosiaali- ja terveyspalvelluiden uudistusta tehdessä se jätetään täysin keskustelun ulkopuolelle. Tällä hetkellä työterveyden asema terveydenhuollossamme on niin merkittävä, että terveen kriittinen ja ratkaisuhakuinen keskustelu olisi tervetullutta.
Uudistuksen tavoitteena oli taata kaikille kansalaisille tasavertaiset palvelut sekä laadultaan että saatavuudeltaan. Työterveys jätettiin kuitenkin itsenäiseksi linnakkeekseen. Se on harmillista, koska sen sisällä on hyvin toimivia kokonaisuuksia, joiden hyödyntämisestä olisi kiistatonta etua myös julkiselle puolelle. Näissä toiminnoissa, kuten työkyvyn arvioinnissa ja ylläpitämisessä esimerkiksi leikkaushoitojen jälkeen voisi syventää jo käynnissä olevaa yhteistyötä. Näin toivonkin hyvinvointialueiden aloittaessa käyvän.
Järjestelmästä löytyy myös vaikuttamattomia ja henkilöresursseja sitovia elementtejä, jotka eivät varsinaisesti tuota terveyshyötyä edes työssäkäyville. Jonkin verran näitä palveluita itsekin tuottavana tiedän tämän kokemuksesta.
Mielestäni olisi aika pohtia työterveyden ydintoimintoja ja niiden kehittämistä sekä synergiapotentiaalia julkisten palveluiden kanssa. Selkeät perusterveydenhuollon palvelut eivät ole työterveyshuollolle alun perin kaavailtua toimintaa.
Myös tiettyjen erikoissairaanhoitoon luettavien toimintojen järjestäminen lisää rahoituksen monikanavaisuutta, josta uudistuksen myötä pyrittiin eroon. Näkisinkin mielelläni näiden osalta hyvinvointialueiden järjestämisvastuun lisäämistä, kunhan myös resursseista huolehditaan. Silloin tasavertaiset palvelut ja etenkin tasalaatuisuus olisi helpompi taata kaikille kansalaisille. Tuottamistavoista päätettäessä hyvinvointialueilla on toki vapaat kädet viritellä yhteistyötä parhaimmaksi katsomallaan tavalla, vaikka entistä vahvemmin myös yksityisen sektorin kanssa.
Terveydenhuollon ympärillä käydään usein varsin mustavalkoista keskustelua, ja mielestäni työterveyshuollon leimaaminen kokonaisuudessaan typeräksi on hieman turhan värikästä. Ihmettelen kuitenkin sitä, miksi työterveysjärjestelmään ei voisi puuttua osin kriittisestikin. Näin terveydenhuollon resurssimme voitaisiin saada palvelemaan kansalaistemme hyvinvointia ja tuottamaan terveyshyötyä kaiken potentiaalinsa voimalla. Vaikuttavasti ja kustannustehokkaasti.
