Tässä on kuitenkin tapahtunut selkeä muutos, ihan puoluetasolla. Kuuntelin sisäministeri Krista Mikkosen (vihr.) pohdiskelua televisiossa siitä, pitäisikö itärajaa aidata mahdollisten sieltä luvattomasti tulevien varalta. Ymmärsin, että hän näytti asialle vihreää valoa.
Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen esitti viime syksynä asiaa selvitettäväksi. Siitä nousi melkoinen pöyristynyt älämölö, johon myös vihreät osallistuivat.
Havaitsen vihreiden kääntäneen kelkkansa. Tai takkinsa. Arvostan.
Tulin myös miettineeksi, että tuo on puolueelle tapahtunut hämmentävän usein ennenkin. EU-jäsenyys oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni, puolueen historiahan ei juuri aiemmaksi ulotukaan. Olin eduskunnan ympäristövaliokunnassa vuosina 2003-07. Siellä keskusteltiin muun muassa jätteen polton sallimisesta. Vihreät olivat vastaan.
Perustelut olivat puhdasotsaiset: jätteen syntymistä pitää vähentää ja syntyvä jäte pitää kierrättää. Yritin muiden mukana selittää, että molemmat ovat ihan oikein, mutta kun se ei kaikkea jätettä kata, niin loppu, polttamiskelpoinenkin viedään kaatopaikalle maatumaan. Vihreille kuitenkin paras oli hyvä vihollinen, kunnes muutaman vuoden kuluttua kanta muuttui.
Kun eduskunta äänesti ydinvoimahankkeen nurin 1993, voittajat nostivat kuohuviinilaseja vihreiden ryhmähuoneessa. Sen jälkeenkin tulleita hankkeita vihreät ovat vastustaneet. Nyt puolueen kanta on muuttunut, ja osa yrittää todistella, että eivät vihreät oikeastaan ole koskaan ydinvoimaa vastustaneetkaan tai ainakaan ratkaisseet kieltäviä äänestyksiä.
Eduskunnan pöytäkirjoista löytyy vihreiden kannanottoja sekä poliisien että puolustuksen määrärahojen korottamisia vastaan. Nyt he ovat hallituksessa ymmärtäneet, että kansakunnan turvallisuudesta on idealistienkin syytä olla huolissaan.
Erityisesti arvostan sitä, että vihreät tukivat Suomen päätöstä Natoon liittymisestä, se olisi vielä muutama vuosi sitten ollut enemmistölle puolueen aktiiveista mahdoton ajatus.
Sitä vain mietin, että mitenkähän paljon puolueen profiili on haalistunut, kun näinkin monessa isossa ja puolueen ohjelmien enemmän tai vähemmän keskeisissä peruskysymyksissä on jouduttu linjaa muuttamaan ja vähintään implisiittisesti tunnustamaan, että sorry, äänestäjät, olimme väärässä.
