Verkkouutiset

Tanskan lippu palaa profeetta Muhammedista julkaistuja pilakuvia vastustavassa mielenosoituksessa Betlehemissä helmikuussa 2006. LEHTIKUVA / AFP PHOTO / PEDRO UGARTE

Vihapuheen kielto on totalitaristien keksintö

Toisinajattelijoiden vainoamista perustellaan kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla.
Jarkko Tontti
Jarkko Tontti
Kirjoittaja on kirjailija ja oikeustieteen tohtori, poliittisesti sitoutumaton. Hän on julkaissut useita romaaneja, esseekokoelmia ja runoteoksia vuodesta 2006 lähtien.

Yksi vuoden 2022 kiinnostavimmista tietokirjoista on tanskalaisen ihmisoikeusjuristi Jacob Mchangaman laajaa huomiota herättänyt teos Free Speech – A Global History from Socrates to Social Media.

Erityisen kiinnostavaa luettavaa on Mchangaman yksityiskohtainen esitys siitä, kuinka ”vihaan yllyttämisen” kielto päätyi osaksi kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Pian toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948 hyväksyttiin YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (Universal Declaration of Human Rights). Sitä valmisteltiin komiteassa, jota johti Eleanor Roosevelt, edesmenneen presidentti Rooseveltin puoliso. Hän oli päättäväinen sananvapauden puolustaja. Julistuksen 19. artikla takaa sananvapauden: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.”

Komiteatyöskentelyn aikana Neuvostoliiton edustaja Aleksei Pavlov yritti kaikkensa, jotta tähän olisi lisätty samantyyppinen rajoituslauseke kuin oli Neuvostoliiton omassa, vuoden 1936 perustuslaissa. Sen artikla 123 rajaa sananvapauden ulkopuolelle rotuun tai kansallisuuteen perustuvan halveksimisen ja vihan sekä ulkopuolelle sulkemisen, ekskluusion. Yhdysvalloissa ja Euroopan maissa ymmärrettiin erittäin hyvin, kuinka vaarallista rasistinen propaganda voi olla. Tästä huolimatta he eivät alistuneet Neuvostoliiton painostukseen neuvotteluissa, koska he myös tiesivät, että rajoituslauseketta voitaisiin käyttää väärin toisinajattelijoiden vaientamiseen. Näin Neuvostoliitossa koko ajan tehtiinkin. Pavlov yritti saada mukaan julistukseen myös fasismin kriminalisoinnin. Neuvostoliittolaisessa määritelmässä fasismi yhdistettiin suoraan kapitalismiin. Näitä ehdotuksia ei hyväksytty, ja kun julistuksesta lopulta YK:ssa äänestettiin, 48 maata äänesti puolesta, kahdeksan pidättäytyi äänestämästä, Neuvostoliiton ja sen vasallien lisäksi Saudi-Arabia ja Etelä-Afrikka.

Kylmän sodan ajan kamppailu sananvapaudesta ihmisoikeutena ei kuitenkaan päättynyt tähän. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole juridisesti valtioita velvoittava ihmisoikeussopimus. Julistuksen pohjalta alettiinkin valmistella oikeudellisesti sitovampaa säännöstöä. YK:n yleiskokous hyväksyi joulukuussa 1966 kansainvälisiä ihmisoikeuksia koskevat perussopimukset, kuten Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen (The International Covenant on Civil and Political Rights, ICCPR), joka on kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän peruskiviä. Eleanor Roosevelt johti jälleen valmistelua ja ehdotti sananvapauden rajoituslauseketta, jolla kiellettäisiin sellainen yllyttäminen kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen vihamielisyyteen (hostility), joka on yllyttämistä väkivaltaan. Tämä ei kuitenkaan Neuvostoliitolle kelvannut, vaan Aleksei Pavlov vaati edelleen oman maansa perustuslain mukaista väljempää vihapuhekieltoa.

Eleanor Roosevelt varoitti tämän ehdotuksen hyväksymisen seurauksista. Mikä tahansa valtiollisen tai uskonnollisen auktoriteetin kritisoiminen voitaisiin helposti katsoa yllyttämiseksi vihaan ja siten kieltää. Tunteiden ja niiden ilmaisujen määritteleminen on hyvin vaikeaa. Kuka lopultakin osaa tarkkaan erottaa vihan muusta kielteisyydestä ja jyrkästä vastustamisesta? Rooseveltin mukaan Neuvostoliiton ehdotus oli erittäin vaarallinen:

”…would be extremely dangerous…since any criticism of public or religious authorities might all too easily be described as incitement to hatred and consequently prohibited…It is equally difficult to differentiate between various shades of feeling ranging from hatred to ill-feeling and mere dislike.”

Sodanjälkeisistä vuosista oli kulunut jo pitkä aika, ja Neuvostoliiton asema YK:ssa oli vahvistunut. Useat vasta itsenäistyneet Afrikan maat olivat kallellaan marxismiin ja istuivat tukevasti Neuvostoliiton taskussa. Vuoden 1948 äänestysvoitto sananvapaudelle kääntyi tappioksi, vaikka lähes kaikki demokraattiset maat äänestivät Neuvostoliiton kantaa vastaan. Neuvostoliiton mallin mukainen, erittäin väljä ja tulkinnanvarainen sananvapauden rajoituslauseke hyväksyttiin. Mihin tahansa kansalliseen, rodulliseen tai uskonnolliseen vihamielisyyteen ja syrjintään ja väkivaltaan yllyttäminen tuli osaksi YK-sopimusta. Se on yhä voimassa. Norjalainen diplomaatti varoitti, että artiklaa tultaisiin käyttämään väärin, ja ne joiden suojaksi se oli tarkoitettu, tulisivat päätymään sen uhreiksi.

Täsmälleen näin kävikin. Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltiot Itä-Euroopassa pystyivät nyt vetoamaan kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin vainotessaan maidensa toisinajattelijoita. Heidän tulkittiin yllyttävän vihaan, kun he kritisoivat vallitsevaa sosialistista järjestelmää ja sen räikeitä epäkohtia. Samoin toimi Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC, jonka mukaan islamin uskon loukkaaminen oli ihmisoikeussopimuksessa kiellettyä rasistista vihaan yllyttämistä. Vuonna 1989 OIC kävi tällä perusteella hyökkäykseen Salman Rushdien Saatanalliset säkeet -romaania vastaan. Iranin uskonnollinen johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini oli tulkinnut Rushdien syyllistyneen kirjassa jumalanpilkkaan ja antoi fatwan, jolla hän tuomitsi kirjailijan kuolemaan. YK:n yleiskokouksessa OIC:n Irania puolustavan kannan esitti Libya. Libyalaisdiplomaatti valitti, että Saatanallisten säkeiden yhteydessä ei ole otettu huomioon ”miljoonien muslimien tunteita”. Lisäksi Libya muistutti että ”sananvapaus ei ole ehdoton, absoluuttinen oikeus” ja totesi, että YK:n ihmisoikeussopimus kielsi yllyttämisen vihaan:

”Some people had invoked the right to freedom of thought and expression with respect to the publication of the Satanic Verses but without taking into account the feelings of millions of Muslims. Freedom of opinion and expression was not an absolute freedom existing in a vacuum…Article 20, paragraph 2 of the ICCPR stated that ‘any advocacy of national, racial or religious hatred that constitutes incitement to discrimination, hostility or violence shall be prohibited by law’.”

Sama toistui Jyllands Postenin Muhammed-pilakuvien kohdalla 2000-luvun alussa. OIC käytti maailmanlaajuista kohua välineenään, kun se yritti saada uskontojen loukkaamisen luokitelluksi ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi vihaan yllyttämiseksi ja rasismiksi.
Lopultakin kyse on tarkoituksista ja keinoista. Kyllä, olisi mukavaa, jos kukaan ei päästelisi suustaan esimerkiksi loukkaavia vitsejä ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta tai etnisestä taustasta. Mutta typerien vitsien kriminalisoiminen ei ole oikea keino vastustaa rasismia ja muuta syrjintää. Meillä on paljon liikkumavaraa sen suhteen, kuinka ihmisoikeussopimusten velvoitteet pannaan toimeen omassa lainsäädännössämme.

Avoimella yhteiskunnalla on hintansa. Aina on ollut ja tulee olemaan ihmisiä, jotka käyttävät sananvapautta ja muita oikeuksiaan hölmöllä tavalla. Jos emme ole valmiita maksamaan tätä hintaa, liberaalin demokratian perustava periaate rapautuu vaarallisella tavalla.

Uusimmat
› Uutissyöte aiheesta

Suosittelemme

MAINOS