Korkein hallinto-oikeus julkaisi maanantaina vuosikirjapäätöksen keskustelua herättäneestä tapauksesta, jossa toimittajaa vastaan oli nostettu rikossyyte tämän työssään laatiman artikkelin perusteella.
Toisin kuin asiassa ennakkoratkaisun antanut keskusverolautakunta, KHO katsoi, että nämä kulut olivat toimittajana työskennelleen henkilön veronalaista palkkaa, toteaa Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n verojohtaja Anita Isomaa
blogissaan.
Työnantajayritys oli katsonut, että kyseisen rikosasian ajaminen parhaalla mahdollisella tavalla oli yrityksen intressissä, joten työnantajayritys oli maksanut asiaan liittyneet neuvonanto- ja oikeudenkäyntikulut.
KHO perusti ratkaisunsa Isomaan mukaan ensinnäkin rikosprosessin henkilökohtaiseen luonteeseen.
– Toimittaja oli esitutkinnan ja oikeudenkäynnin kohde, ja siksi myös oikeudenkäyntikulut olivat hänen kulujaan, ei työnantajan kuluja. Näin ollen työnantaja oli maksanut toimittajan omia kuluja hänen puolestaan. KHO:n ratkaisu perustui tämän jälkeen verolain systematiikkaan: rahanarvoisena etuutena saadut tulot ovat veronalaisia, ellei niitä ole nimenomaisesti säädetty erikseen verovapaiksi, hän kirjoittaa.
Ratkaisu oli äänestyspäätös. Vähemmistön mukaan eteen voisi tulla myös sellaisia yksittäistapauksia, joissa veronalaista palkkaa ei syntyisi työnantajan vastatessa työntekijän puolustautumismenoista.
– Silti juuri nyt käsiteltävänä olleessa tapauksessa kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kysymyksessä oli toimittajan veronalainen palkka. KHO:ssa vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset olisivat siten jättäneet tilaa yksittäistapauksessa tehtävälle harkinnalle, kun taas enemmistö ratkaisi asian kategorisesti, Isomaa toteaa.
Oikeudenkäyntikulujen maksamista rikosasioissa ei siis ole kielletty, mutta verolle ne siis menevät. Toisin kuin Verohallinnon ohjeessa, merkitystä ei annettu myöskään sille, tuomitaanko työntekijä asiassa rangaistukseen vai ei.
Isomaan mukaan KHO:n lopputulos on ”tietyllä tapaa systemaattinen eikä verotuskäytännölle vieras, mutta nyt käsillä olleissa olosuhteissa vastakkainen ratkaisu olisi ollut täysin mahdollinen ja perusteltu”.
– Yritykselle sen elinkeinotoimintaan kuuluvat kulut ovat laajasti vähennyskelpoisia. Kysymyksessä olleet neuvonanto- ja oikeudenkäyntikulut ovat liittyneet tässä tapauksessa hyvin kiinteästi työnantajayrityksen harjoittamaan liiketoimintaan, jolla on omat erityispiirteensä, hän toteaa.
Siten kulut kuuluisivat Isomaan mukaan työnantajayritykselle ja olisivat työnantajayrityksen muita vähennyskelpoisia liiketoiminnan kuluja, eivät työntekijän palkkaa.
– Toimittaja teki myös työtään päätoimittajan alaisuudessa, joka vastaa julkaistavasta sisällöstä, Isomaa huomauttaa.
Tapauksen poikkeukselliset olosuhteet, toimialan erityispiirteet ja asian liittyminen työtehtäviin olisi Isomaan mielestä mahdollistanut laajemman, ”näissä olosuhteissa” tehtävän pohdinnan ja tosiseikkojen ja näytön arvioinnin tässä yksittäistapauksessa.
– Jos kulujen olisi katsottu kuuluneen työnantajayritykselle, ei olisi ollut tarpeen edes pohtia työntekijän verotusta.
Isomaa katsoo, että veroratkaisun taustalla on erittäin poikkeuksellinen yksittäistapaus Suomen oikeushistoriassa.
– KHO:n tekemä linjaus ratkaisussa on kuitenkin kategorinen eikä mahdollista harkintaa yksittäistapauksissa. Sillä voi olla heijastusvaikutuksia myös muihin toimialoihin. On muistettava kuitenkin, että KHO:n ratkaisu koskee ainoastaan rikosasian oikeudenkäyntikuluja ja niiden verokohtelua. Siitä ei voida vetää johtopäätöksiä laajemmin esimerkiksi riita-asioita koskeviin kuluihin, Isomaa kirjoittaa.
Hän toteaa, että jos lainsäätäjä katsoo tilanteen epätyydyttäväksi, se voi muuttaa lakia.
– Toinen seuraus voi olla tällaiset tapaukset kattavan, työtehtäviä koskevien oikeusturvavakuutusten yleistyminen. KHO:n ratkaisu voi yhtä kaikki johtaa niin työntekijän kuin työnantajankin näkökulmasta kohtuuttomiin tilanteisiin, Isomaa huomauttaa.