Verkkouutiset

Vladimir Putin Kremlissä. LEHTIKUVA/AFP Natalia Kolesnikova

Venäjän pelko ja sen loppu

Blogi

Kirjoittaja arvioi Venäjän menettäneen tehokkaimman aseensa, pelon, ja tämän avaavan suuria mahdollisuuksia sekä maailman että Venäjän itsensä uudistumiseen.
Wille Rydman
Wille Rydman
Wille Rydman on kokoomuksen kansanedustaja.

Venäjä on läpi tuhatvuotisen historiansa ollut raakalaismainen, laajentumishaluinen ja yhtä hyvin vieraita kansoja kuin omia kansalaisiaankin säälimättömästi ryöstävä, orjuuttava ja tuhoava valtio. Se on vaihtanut nimeään ja hallintomuotoaan useita kertoja, mutta sen perimmäinen luonne ei ole olennaisesti koskaan muuttunut. Ajoittain se on ollut barbaarisuutensa ilmaisemisessa varovaisempi, mutta enimmäkseen se on käyttäytynyt luonteenomaisella tavallaan täysin pidäkkeettä ja ulkoisesta arvostelusta piittaamatta.

Karmeat tekonsa Venäjä on oikeuttanut kuvittelemalla itsensä milloin Rooman keisarikunnan perilliseksi, milloin kaikkien slaavilaisten kansojen ”suojelijaksi”, milloin sosialistisen maailmanvallankumouksen airueksi ja milloin joksikin muuksi fantasiamaailman valtioksi, jota mitkään moraalin tai ihmisyyden pidäkkeet eivät rajoita. Viikunanlehti on vaihtunut, mutta rujo, alaston totuus sen takana pysynyt samana.

Venäjä ei toki ole ainoa eurooppalainen valtio, joka historiansa kuluessa on syyllistynyt käsittämättömiin julmuuksiin. Mutta mikään muu eurooppalainen valtio ei ole syyllistynyt julmuuksiin niin laajasti, systemaattisesti ja pitkäkestoisesti kuin se. Toisin kuin muut eurooppalaiset maat, Venäjä on ollut myös täysin haluton tarkastelemaan kriittisesti omaa veristä menneisyyttään ja tekemään tiliä sen kanssa. Sen sijaan se on jatkanut brutaalia toimintaansa näihin päiviin asti, eikä loppua näy.

Neuvostoliiton hajottua Venäjä olisi voinut valita demokraattisenkin tien, mutta toisin kävi. Kun Putinin klikki vuosituhannen taitteessa kaappasi maassa vallan, se teki ensiksi lopun valtakunnan enemmästä hajoamisesta Tšetšenian brutaalin tuhoamissodan muodossa. Seuraavaksi alkoi toisinajattelijoiden ja kiusallisten oppositiopoliitikkojen systemaattinen ja jatkuvasti tihentynyt vangitseminen ja surmaaminen. Kun maa sitten tukevasti oli uuden diktaattorinsa otteessa, oli mahdollista aloittaa jälleen myös imperialistiset valloitussodat. Georgiaan hyökättiin vuonna 2008 ja vuodesta 2014 alkaen Ukrainaan.

Venäjän uusin, kuluvan vuoden helmikuussa alkanut hyökkäys Ukrainaan ei ollut käännekohta Venäjän toiminnassa. Sen sijaan se oli käännekohta läntisen maailman tavassa reagoida Venäjän sotiin. En aivan täysin edes ymmärrä, miksi tämä uusin hyökkäys herätti läntisen maailman Vladimir Putinin roistomaiseen politiikkaan tavalla, jota hänen aiemmat hirmutekonsa ja valloitussotansa eivät olleet saaneet aikaan. Mutta vaikka herätys olisikin saanut tulla jo paljon aiemmin, on hyvä, että se tuli edes nyt.

Käänteen merkitystä korostaa ennen kaikkea se, että uusimman Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksensä myötä Putin saattaa olla menettänyt mahtavimman aseensa: pelon. Se tapahtui ensiksi Ukrainassa. Kun Ukraina ei pelosta lamaantuneena antautunutkaan vaan vastasi hyökkäykseen raivokkaalla puolustustaistelulla, paljastui Venäjän asevoimien bluffi. Maa osoittautuikin sotilaallisesti paljon esittämäänsä heikommaksi.

Toisekseen Venäjä menetti pelkoon perustuneen voimansa myös kansainvälisesti. Sen uusin hyökkäys Ukrainaan johti niin laajaan kansainväliseen tuomioon ja tyrmistykseen, että Venäjän oletettuihin reaktioihin liittynyt pelko menetti merkityksensä. Länsimaiden kansalaiset alkoivat vaatia päättäväisiä toimenpiteitä Ukrainan hyväksi riippumatta siitä, miten Venäjä mahdollisesti reagoisi. Poliitikot ja yritykset alkoivat pelätä enemmän Venäjän myötäilystä seuraavaa kansalaistensa raivoa kuin Venäjän omia reaktioita. Se on todellinen käänne, jos jokin.

Tähän asti Putinin hirmuvaltaa on vain siedetty. Yksittäisen kansallisvaltion näkökulmasta se onkin ollut jokseenkin rationaalista: kun riittävän yhtenäistä kansainvälistä painetta diktaattoria vastaan ei ole löytynyt, olisi ollut jokseenkin epäviisasta ehdoin tahdoin hankkiutua tämän nimenomaiseksi silmätikuksi. Suomikin on pyrkinyt vain luovimaan vallitsevissa olosuhteissa, joihin pienellä maalla on aina vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa.

Se, että Venäjän uusin hyökkäys on synnyttänyt näin voimakkaan ja yhtenäisen kansainvälisen vastareaktion, on historiallisesti tuhannen taalan paikka. Jos demokraattisten maiden kantti kestää loppuun asti ja Ukrainaa tuetaan sellaisella voimalla, että se todella tämän sodan myös voittaa, tulee tästä sodasta ennakkotapaus, joka säästää monelta tulevalta sodalta. Kun diktaattorit ympäri maailman saavat nähdä, että hyökkääjä joutuu maksamaan sodasta kestämättömän kalliisti ja että hyökkäys johtaa perusteelliseen nöyryytykseen, nostaa se kynnyksen uusille sodille paljon aiempaa korkeammaksi.

Varmistamalla Putinin tappio – ja vain siten – avautuu lopulta myös Venäjälle mahdollisuus uudistumiseen. Putin rakensi suosionsa ensin talouskasvulla ja sitten pienillä voitokkailla valloitussodilla. Kun Venäjän talous on ajettu aivan kuralle ja asevoimien parhaat kyvyt päätyneet Mustanmeren pohjaan tai romuraudaksi ukrainalaisille pelloille, ei diktaattorin kulttia kannattele enää mikään. Silloin se romahtaa.

En usko, että venäläiset ovat ikuisiksi ajoiksi tuomittuja elämään mielipuolisten itsevaltiaittensa maaorjina. Myös kerran niin imperialistisesta Japanista tuli lopulta varsin mallikelpoinen demokraattinen valtio, jonka tuskin kukaan enää ajattelee olevan valloittamassa koko Aasiaa. Ja saksalaiset vasta ovatkin tehneet tiliä menneisyytensä kauheuksien kanssa. Ei uudistumisen ja tosiasioiden kohtaamisen pitäisi olla mahdotonta venäläisillekään, vaikka he oman historiansa ja nykyisyytensä ovatkin lukemattomia kertoja itselleen ja toisilleen vääristäneet ja väärentäneet.

Uusimmat
› Uutissyöte aiheesta

Suosittelemme

MAINOS