Venäjän ja Valko-Venäjän diktaattorien välillä on ollut kuherruskuukausi sen jälkeen kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan. Molemmille on ideologis-poliittisesti yhteistä lännen uhasta ja 1990-luvun ”kauheuden” palaamisesta varoittaminen. Molemmat jahtaavat lännen kätyreinä toimivaa sisäistä ”viidettä kolonnaa” ja ovat myös kansainvälisesti samanlaisessa paariassa.
Valko-Venäjän Aleksandr Lukashenko on Vladimir Putiniin verrattuna tunteellisempi hölösyy. Toisaalta hänet pistetään sanomaan asioita, joita Putin tai venäläiset eivät voisi sanoa, kuten arvostelemaan muita IVY-maita epäsolidaarisuudesta.
Suurin näkemyksellinen ero on kuitenkin siinä, millaisiksi hahmotetaan kolmen itäslaavikansan eli venäläisten, valkovenäläisten ja ukrainalaisten keskinäiset suhteet, kirjoittaa Olesja Zaharova. Tähän eroon myös piiloutuu mahdollisen Venäjän ja Valko-Venäjän välisen konfliktin siemen.
Vladimir Putin korostaa kolmen itäslaavikansan olevan ”kolmiyhtenäinen” (triedinstvo) kansa, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että alueellisista erityispiirteistään huolimatta kyse on yhdestä kansasta eli ”venäläisistä”. Kyse on vanhasta isovenäläisestä ortodoksinationalistisesta ajatuksesta, jossa kristillistä kolmiyhteisyyden käsitettä sovelletaan kuvaamaan kolmen itäslaavikansan muodostamaa ”ortodoksista venäläistä” kansaa.
– Vaikka se kuulostaa oudolta, olen sanonut näin aina, olemme kolmiyhtenäinen kansa: Ukraina, Valko-Venäjä ja Venäjä. Näin on aina ollut historiassamme läpi vuosisatojen. Emme tarkalleen erota, missä Valko-Venäjä loppuu, missä Venäjä loppuu, missä Venäjä ja Valko-Venäjä ovat, on sanonut Putin.
Lukashenko ei kommentoinut tätä yhtenäisen kolminaisuuden ajatusta mitenkään, mikä on Zaharovan mukaan kuvaavaa. Tästä ei ole Valko-Venäjällä ongelmaa niin kauan kuin maat ovat liittolaisia Venäjän taistellessa Ukrainaa vastaan. Lukashenko ei välitä ”pikkuveljen” asemasta niin kauan kuin hän on itsenäinen, huomauttaa Zaharova.
Putinista eroten Lukashenko korostaa Valko-Venäjän olevan yhteisestä historiasta, ”kulttuurisesta ja henkisestä” yhteydestä huolimatta venäläisistä eroava ”itsenäinen kansakunta”. Kun Putin puhuu neuvostokansasta yhtenä kokonaisuutena, Lukashenko korostaa Neuvostoliiton monikansallista olemusta ja valkovenäläisten merkitystä neuvostoaikoina.
Zaharova huomauttaa, että tasapainottelu näkyy esimerkiksi 5. tammikuuta 2022 hyväksytyssä Valko-Venäjän laissa, jossa kansallissosialistisen Saksan ja sen kollaboraattorien tekemät rikokset valkovenäläisiä vastaan ”Suuren Isänmaallisen sodan” aikana määritellään valkovenäläisten kansanmurhaksi. Laki samanaikaisesti sekä osallistuu Venäjän johdon vuoden 1945 voiton ympärille rakentamaan kulttiin että määrittelee valkovenäläiset erilliseksi kansaksi.
Putin taas ei perusta lainkaan Venäjän tai Neuvostoliiton monikansallisuudesta, vaan korostaa kaikkien etnisyyksien muodostavan vain yhden kansan, ”venäläiset”. Zaharova huomauttaa, että alkujaan Putin kiisti tällä tavoin Venäjän monikansallisen luoteen ja nyt hän on laajentanut sen koskemaan myös valkovenäläisiä ja ukrainalaisia.
Zaharova muistuttaa, että tämä ei ole vain pelkkää retoriikkaa. Kieli luo myös todellisuutta ja Putin pyrkii myös teoillaan puheidensa toteuttamiseen, kuten Ukrainan sota on osoittanut. Vaikka Lukashenko nyt uskollisesti seuraa ja tukee Putinia kaikessa, on perusristiriita edelleen olemassa siitä, onko Venäjän ja Valko-Venäjän välillä raja vai ei.
