Tragedia syntyy, kun päähenkilö omien tekojensa takia ajautuu kohti surullista loppua. Hän on itsepetoksensa ja hyveidensä sokaisema, eikä näe valintojensa heikkouksia. Turmio lähestyy askel askeleelta, ja ainakin sivustakatsojien mielestä loogisella tavalla, mutta päähenkilö ei halua myöntää tunteidensa ottaneen vallan itsekontrollista.
Näytelmissä tragedian seuraaminen on vapauttavaa ja opettavaista – siinä pureudutaan ihmissielun perimmäisiin puutteisiin. Miten annammekaan hybriksemme ja tunteidemme ohjata meidät hautaan, jonka huomaamatta itse kaivamme! Tragedian päähenkilö toimii meille varoittavana esimerkkinä.
Entä sitten, kun olemme huomaamatta itse tarinan päähenkilöitä? Kun hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisina sokaistumme valtion takaamasta elintasosta, emmekä tajua etenevämme suoraan umpikujaa kohti. Kollektiivinen itsepetos on toki ihmiskunnalle aikaisemmin tuttua kommunismin ja kansallissosialismin myötä. Ei pidä kuitenkaan ajatella, etteikö se olisi mahdollista demokraattisessa järjestelmässä.
Hyvinvointivaltion ongelma
Vapaassa demokratiassa kansalaiset todennäköisesti äänestävät jonkinlaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. On ensinnäkin vahva konsensus siitä, että jokaiselle kansalaiselle on taattava turvaverkko pahan päivän varalta. Lisäksi haluamme rakentaa mahdollisuuksien tasa-arvoa niin, että valtio tarjoaa esimerkiksi koulutuksen ihmisten taustoista huolimatta.
Näiden välttämättömyyksien päälle tulee kuitenkin lisää ja lisää asioita, joita kansalaiset osaavat vaatia itselleen. Enää ei riitäkään perusturva, vaan aletaan puhua harrastusmahdollisuuksien luomisesta, kulttuurin ja taiteen tukemisesta sekä kaikenlaisten palvelujen maksuttomuudesta. Odotus valtion takaamalle minimielintasolle kärsii inflaatiota, kun aina voi jakaa yhä enemmän rahaa kansalaisille.
Jossain vaiheessa nettoveronmaksajat saattavat kapinoivat anteliasta rahanjakoa vastaan. He ovat kuitenkin hyvinvointivaltion laajenemisen myötä pikku hiljaa siirtyneet vähemmistöön. Demokratian varjopuolia on enemmistön tyrannia, ja kun suurin osa kansasta hyötyy loputtomista tulosiirroista, ei pienen porukan purnaaminen auta.
Hyvinvointivaltion ongelmassa on kyse samasta ilmiöstä kuin yhteismaan ongelmassa. Jo antiikin Kreikasta lähtien on todettu, että vapaasti kaikkien saatavilla olevan resurssin yhteiskäyttö johtaa ylikulutukseen. Hyvinvointivaltiossa kansa kuluttaa aina ”toisten rahoja” eikä miljardiluokan hankinnatkaan tunnu missään. Kovin vaatija saa kaiken hyödyn itselleen, mutta käyttämisen haitat kanavoituvat kaikkien osallisten kesken.
Velkataakalta puuttuu vastuunkantaja
Hyvinvointivaltion ongelmassa yksittäiset äänestäjät toimivat omaa etuaan tavoitellen, eivätkä ajattele esimerkiksi talouden realiteetteja. Valtaosa tulonmuodostuksesta on siirtynyt tavalla tai toisella yhteiskäyttöön. Tulosiirtoja annetaan lähinnä keskituloisilta keskituloisille, samalla kasvattaen byrokratiaa.
Suomalaiset elävät itsepetoksessa. Meitä ei ole haitannut, että kansantaloutemme ei ole ponnistanut edes vuoden 2008 finanssikriisiä edeltäneelle tasolle. Illuusio on pysynyt yllä, sillä elintason säilyttämiseksi on hallitus toisensa perään ottanut holtittomasti velkaa.
Kansalaisten arjessa Suomen talouskasvun pysähtyminen ei tunnu, koska hyvinvointivaltio paikkailee vajetta rahalla, jota ei ole. Tämän takia suomalaiset eivät huomaa olevansa kestämättömällä tiellä. Näin syntyy pelottava velan ja hyvinvointivaatimusten kierre.
Lisäksi kun velka on koko kansan yhteistä, ei oikein kukaan usko olevansa vastuussa siitä. Velanoton sykliä ei poistaisi mikään muu kuin julkisen sektorin tuntuva pienentäminen, mutta tämä on mahdotonta niin kauan kuin poliitikot kilpailevat siitä, kuka antaa eniten lisärahaa. Poliitikkojen mielestä toki heidän oma asiansa ottaa vain mitättömän osan yhteisestä kukkarosta. Puhutaan jälleen ”tulevaisuusinvestoinneista” tai ”ennaltaehkäisystä” – ja kansa ostaa taas.
Noidankehän katkaisu
Hyvinvointiyhteiskunta on muuttunut tulonsiirtomekanismiksi, joka ryöstää tulevilta sukupolvilta heidän hyvinvointiaan. On selvää, että jossain vaiheessa ei ole enää varaa jakaa julkisia palveluja samalla mallilla. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon meidän sukupolvemme on valmis syömään tulevaisuudesta? Vai onko se meidän sukupolvemme, joka ymmärtää kantaa vastuun yhteisistä resursseista?
Suomen on pikaisesti laitettava taloutensa tasapainoon, sillä korjausliike käy vuosi vuodelta haastavammaksi. Eikä tilanne ole täysin mahdoton. Esimerkiksi Sveitsi on tunnettu tarkasta taloudenpidostaan ja Singapore ylläpitää hyvätasoisia sosiaali- ja terveyspalveluita, vaikka verotus vie vain 20 prosenttia kansantulosta. Muitakin ratkaisuja on siis olemassa, kuin paisuva hyvinvointivaltion lupaus.
Talouskriisin hoitamiseen tarvitaan vahvaa poliittista asennemuutosta. Sen muodostumisen edellytyksenä on, että kansalaiset havahtuvat hyvinvointivaltiomme vääjäämättömään tragediaan. Tärkeysjärjestys on pantava selväksi: ei ole hyvinvointia ilman toimivaa taloutta.
Jotta säästymme murhenäytelmältä, on meidän laitettava stoppi hyvinvointivaltion laajentumiselle. Kansan ei tule enää äänestää lisää tulonsiirtoja itselleen, vaan sellaisia poliitikkoja, jotka lupaavat vetää rajan julkisen sektorin tuhlailulle. Suomalaiset pärjäävät kyllä, vaikka sosiaalietuuksien tasoa alennetaan – mutta pärjääkö Suomi, jos nykyinen tila jatkuu?
