Valtiovarainministeriö julkaisi taloudellisen katsauksensa torstaina 23. maaliskuuta 2023. Sen keskeisten lukujen mittaluokka oli jo kuitenkin nähtävissä, kun ministeriö julkaisi helmikuussa niin sanotun teknisen kehyksen tulevalle vaalikaudelle.
Huomionarvoista siinä oli, että arvio tulevan vaalikauden valtiontalouden velkaantumisesta oli verrattuna jouluviikon taloudelliseen katsaukseen repsahtanut noin kahdella miljardilla per vuosi heikompaan. Nyt vuotuisen valtion lisävelan arvioidaan olevan 9,5–12,5 miljardia euroa vuosittain.
Eli valtio ottaisi kulutusvelkaa aivan normaaleihin vuotuisiin menoihinsa reilusti yli 10 prosenttia budjetin loppusummasta joka vuosi. Koko julkisen talouden osalta velkaantuminen kasvaa noin 14 miljardiin euroon joka vuosi.
Valtion kokonaisvelka kasvaisi siis joka vuosi nopeammin kuin taloutemme koko. Velka-aste on siis trendinomaisessa kasvussa ilman siihen puuttumista. Vielä huolestuttavamman tästä kehityksestä tekee se, että viime vuonna nousuun lähteneet valtionvelan korot nostavat sekä lisävelan että uusittavan velan korkoja nopeasti.
Kun siis sekä velan määrä, että siitä maksettava keskikorko kasvavat molemmat, niin vuotuiset velanhoitokustannukset ovat lähteneet jyrkkään nousuun. Kun toissa vuonna valtio maksoi velan korkoja 500 miljoonaa ja viime vuonna 800 miljoonaa, niin tämän vuoden korkomenojen arvioidaan yli kolminkertaistuvan 2,6 miljardiin.
Valtiovarainministeriö arvioi nykyuralla niiden alkavalla vaalikaudella vielä kaksinkertaistuvan 5,1 miljardiin euroon vuonna 2027.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Paniikkiin ei ole varaa, sillä nyt tarvitaan realistista tilannekuvaa ja kylmänviileää analyysia parhaimmista keinoista turvata julkisen talouden vakaus. Valtiovarainministeriö on esittänyt kahden vaalikauden mittaista sopeutusohjelmaa, jossa kahdeksassa vuodessa toteutettaisiin yhteensä yhdeksän miljardin euron sopeutus.
Oheisessa kuvassa näkyy miten Suomen velka/BKT-suhde jatkaa kasvuaan ilman sopeutustoimia. 4,5 miljardin euron sopeutuksella se saataisiin hetkeksi stabiloitua, mutta se jatkaisi kasvuaan ensi vuosikymmenellä. Yhdeksän miljardin euron sopeutus kääntäisi sen loivaan laskuun ensi vaalikaudella.
Jotkut ”talousviisaat”, kuten Sixten Korkman ovat varoitelleet velkapelottelusta ja todenneet, ettei sopeutuksilla ole kiire. Samalla he kuitenkin tunnustavat, että asia pitää ottaa vakavasti ja tulevina vuosina tehdä sopeutustoimia. Tässä on hieman ristiriitaisuutta. Ensinnäkin on epäselvää, kohdistuuko kritiikki valtiovarainministeriöön. Sehän tässä on kovinta sopeutusta esittänyt. Yksikään puolue ei ole esittänyt sitä suurempaa.
Toisaalta on erikoista toppuutella kiireen kanssa. Meillä kuitenkin päätetään parin seuraavan kuukauden aikana hallitusohjelmasta, joka määrittää talouspolitiikan päälinjat neljäksi seuraavaksi vuodeksi. Jos sen yli odotellaan, voidaan palata asiaan 2027. Ellemme aja itseämme taloudelliseen umpikujaan ennen sitä.
Kolme keinoa
Taloutta voi sopeuttaa kolmella eri tavalla.
Tärkein ovat työllisyyttä ja talouskasvua vauhdittavat rakenneuudistukset. Erityisen tärkeitä ovat sellaiset, jotka eivät maksa julkista rahaa ja vaikutukset näkyvät jo lyhyellä aikavälillä. Esimerkiksi paikallisen sopimisen mahdollistamisessa kaikissa yrityksissä ohi yleissitovan TES:n olisi tällainen. Sen sijaan oppivelvollisuusiän pidentäminen oli päinvastainen esimerkki: vuosittain toistuvat kustannukset kasvoivat heti, mutta mahdolliset havaittavat työllisyys ja talousvaikutukset seuraavat vasta ensi vuosikymmenellä.
Kaiken kaikkiaan työnteon kannustimien parantaminen esimerkiksi ansioturvaa porrastamalla tai verotusta pois työn verotuksesta siirtämällä vauhdittavat työllisyyden ja talouden kasvua. Lisäksi voi parantaa yksityisen sektorin investointihaluja uudistamalla ja nopeuttamalla esimerkiksi kaavoitus-, luvitus- ja valitusprosesseja tai ydinenergialakia pienydinvoiman osalta.
Toinen keino on menoleikkaukset. Leikkauksissa on kuitenkin oltava tarkkana, ettei syö lyhyen tai pitkän aikavälin talouskasvun eväitä. Liian nopeat kertaleikkaukset yhtenä vuonna vähentävät julkista kysyntää ja voivat heikentää talouskasvua. Lisäksi jo niitä tehdään merkittävästi esimerkiksi kuntien valtionosuuksiin, kuten 2011-2015, niin ne valuivat kunnallisveron kiristyksiin, joka työn veronkorotuksina iskee kasvuun.
Myöskään koulutuksesta tai infrainvestoinneista leikkaaminen heikentää pitkän aikavälin kasvu- ja tuottavuuspotentiaalia. Näissä pitää harkita uudelleenkohdennuksia ja uusia rahoitusmalleja. Leikkauksia pitää tehdä siten finanssipoliittisesti järkevällä ajoituksella ja jaksotuksella sekä suunnitelmallisesti kasvun kannalta vähämerkityksellisiin paikkoihin
Kolmas vaihtoehto on teoriassa veronkorotukset. Kaikki työntekoon tai investointien tuottoon tehtävät veronkiristykset ovat kuitenkin erittäin haitallisia kasvulle. Kaiken kaikkiaan Suomen veroaste on komission ennakkotietojen perusteella kasvamassa tänä vuonna ohi aiemmin korkeimman veroasteen Tanskan. Siksi veroastetta kiristämällä näin korkean veroasteen maassa jää helposti pää vetävän käteen: siitä aiheutuva supistuva talouskasvu kumoaa fiskaaliset vaikutukset.
Ainoa, mitä verotuksessa kannattaa tehdä, ovat kasvua vauhdittavat rakennemuutokset. Tällainen on esimerkiksi työn verotuksen alentaminen ja vastaavasti erityisesti ympäristölle ja terveydelle haitallisen kulutuksen verojen nostaminen. Nettona verotulot pysyvät samana, mutta saamme lopputuloksena enemmän työtä ja vähemmän haittoja ympäristölle ja terveydelle.
