Britit maansa ja liittoutuneiden edunvalvojina Helsingissä? Kaikkea muuta. He olivat toisen maailmansodan voittajia ja suuria kärsijöitä, joiden silmissä pläntti nimeltä Suomi ei paljoa merkinnyt.
Yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa heitä tuli maahamme pieni joukko panemaan Suomea järjestykseen. Tosi asiassa he toimivat neuvostoliittolaisen kenraalieversti Andrei Ždanovin johtaman Liittoutuneiden valvontakomission lepsuina kumileimasimina.
Aika enteellistä, jos tutkimuksen kirjoittaja jo otsikossa tarjoaa brittien kolmivuotista mukana oloa Liittoutuneiden valvontakomissiossa profiililtaan marionetiksi. Sen kansiotsikko jo lupaa, ja sisältö todistaa. Ždanovin johtama LVK käskytti sodan hävinneitä suomalaisia avainhenkilöitä kuin tarkkailuluokan surkimuksia.
Perinteisistä syistä johtuen Ville Jalovaara tukeutuu varsin avomielisiin länsimaisiin arkistoihin, mutta entisen Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän arkistot ovat suuresti pimennossa – jolleivat ole osin tuhottu. Tänään siellä kaikki menneisyyteen liittyvä on korkeintaan uudelleen Venäjän historiaa kirjoittavien kontrollissa.
Sotien jälkeen brittien maailmanvallasta oli vain rippeet jäljellä. Vaikka imperiumi luokiteltiin voittajaksi, sen velka USA:lle oli yli 20 biljoonaa dollaria, ja se oli luopuva siirtomaistaan eri puolilla maailmaa.
Samaan aikaan Neuvostoliitto kasvatti valtaansa ja loi oman kommunistisen siirtomaakapitalisminsa. Näin aseista riisutut tyhjiöt pyrkivät täyttymään, mitä länsi ei heti tajunnut.
Suomen suhteen kylmä Englannin pääministeri Winston Churchill räväytti toteen käyvän ennustuksen rautaesiripun synnystä 1946, jolloin hän oli jo hävinnyt vaalit, mutta suora puhe jatkui. Suomi sai mennä, mutta selvisi. Englantilaisten huoli kasvoi hitaasti.
Brittien itsetunto liki nollassa
Ville Jalovaara kuvailee väliin hirtehisesti brittien kolmen vuoden ”vierailua” Suomessa. Josif Stalinin perintöprinssiksi kuvailtu Ždanov johti valvontakomissiota suurpiirteisesti ja antoi vallan varapuheenjohtajalleen Grigori Savonenkolle. Tämä simputti niin suomalaisia kuin komission englantilaisjäseniäkin mielin määrin.
Vaikka Englanti julistikin myös Suomelle sodan, Neuvostoliitolla oli Suomen suhteen hävinneen Saksan liittolaisena paljon saatavia. ”Erillissota” terminä ei herättänyt minkäänlaista myötätuntoa. Loppupäätelmänä brittien valtuuskunnan kommodori Francis Howien osui naulan kantaan: suomalaiset eivät käsittäneet, kuinka vähällä se olivat selviytyneet sodasta verrattuna muuhun Eurooppaan.
Neuvostoliittolaiset eivät kommunistisoineet saati miehittäneet Suomea, vaikka vitkastelimmekin kaikin tavoin lopulta Stalinia silti totellen. Omat kommunistimme eikä valvontakomission neuvostojohto saaneet lupaa maan litistämiseen Itä-Euroopan maiden tapaan. Jalovaara kuvailee tunnelmaa Suomessa synkäksi, kun emme saaneet edes länttä edustaneilta briteiltä tukea. He myötäilivät Ždanovin ja tämän alaisten tahtoa.
Brittien maassamme kolmisen vuotta viipyneiden upseerien oman arvon tunto oli koetuksella. Heidän raporttinsa olivat selitteleviä, Lontoo antoi passiivisena vain ohjeinaan: ”Menetellään kuten aiemmin”. Nöyryytykset oli nieltävä. Kun brittiherrojen muistelmia Jalovaara nyt vuosikymmenten jälkeen siteeraa, ne ovat kuin elämäkerrat ainakin: sopivasti unohtavia, omaa kunniaa varjelevia.
”Sotarikollisia ovat sodan hävinneet”
Britit eivät kyenneet toimia eräänlaisena vastavoimana Neuvosto-johtoiselle Suomen kuritukselle. Paljossa he olivat aidosti samaa mieltä, paljon he joutuivat nielemään. Ždanov-Savonenkovin herruus nöyryytti, ja sitä kuvaavat esimerkit ovat kuin hävyttömästä, loukkaavasta poliittisesta kaskukirjasta.
Sutkauksesta käy myös Winston Chuchillin 33-vuotiaan lehtimiespojan Randolphin vierailu J.K. Paasikiven luona, jolle hän laukaisi: ”Sotarikollisia ovat sodan hävinneet”.
Välillä komissiossa sovittiin yhteisistä tapaamisista, mutta neuvostoliittolaiset lipsuivat luvatusta. Heillä ei ollut mitään kerrottavaa tai syyksi ilmoitettiin täysiä läpinäkyviä valheita. Brittien esittämiin puolitiukkoihin kysymyksiin kenraalieversti tai hänen käskyläisensä hyrähtivät asiattomaan vitsailuun. Brittejä ei otettu tosissaan, he olivat kuin alamaisia.
Vuosia kestänyt simputus otti voimille ja pani britit toivomaan kotiin pääsyä. Yhteiset kekkerit saattoivat rentouttaa, mutta venäläisten makea shamppanja ja mauton konjakki eivät miellyttäneet. Lontooseen lähetetty anomus paremmista ei saanut vastakaikua, vaikka Suomen valtio kustansi oleskelun.
Kun yksi briteistä teki Lapin retken kultansa kanssa, venäläiset oitis tiukkaamaan, miksi siihen ei pyydetty lupaa tai kerrottu etukäteen. Itse eivät kertoneet etu- tai jälkikäteen omista puuhistaan sanaakaan. Monesti britit lukivat tiedot lehdistä.
Kirja kuvaa joitakin teatraalisia yhteenottoja. Esimerkiksi Neuvostoliiton suurlähetystöön ammutun raketin tapaus. Todisteita ”provokaatiosta” ei ilmennyt, poliiseja ei päästetty tutkimaan tiloja, ja ennen kuin todistajia kuultiin, nämä olivat livahtaneet jo itärajan tuolle puolen. Tulee mieleen Porkkalaan matkalla olleen neuvostokolonnan kapteeni Ivan Belovin murhatapaus, joka unohtui sekin.
Hauska on myös seurata valvontakomission suorittamia suomalaisten asetehtaiden tai kiellettyjen järjestöjen alasajoa – yhdessä tai erikseen. Jyväskylän asevarikolla syntyi rähinä, kun ilman lupaa tulleet tarkastajat nostivat metelin: laskelmista puuttui viisi panssarivaunua. Sählinki laukesi, kun paljastui tarkastajien puutteellinen laskutaito.
Ville Jalovaara: Stalinin marionetit? Britit Suomea valvomassa 1944-1947. SKS Kirjat 2025.