Jos Suomeen halutaan synnyttää pohjoismainen vientivetoinen palkkamalli, joka kattaa koko työmarkkinakentän, tarvitaan siihen samoja elementtejä kuin muissakin Pohjoismaissa, todetaan tänään julkaistussa Etla-raportissa.
Vientivetoinen malli edellyttää jaettua näkemystä nykymallin ongelmista, yhteisen tilannekuvan muodostamista eli yhteisesti hyväksyttyjä tilastoja sekä ”valtion tuuppausta”.
Lisäksi Suomen sovittelujärjestelmää on vahvistettava, jotta osapuolet pystytään tarvittaessa myös pakottamaan järjestelmään. Näihin olisi löydettävä ”Suomen malli”, ratkaisuja ei voi suoraan kopioida muista maista, tutkimus muistuttaa.
Vientivetoinen malli edellyttää jaettua näkemystä nykymallin ongelmista, yhteisen tilannekuvan muodostamista eli yhteisesti hyväksyttyjä tilastoja sekä ”valtion tuuppausta”, toteaa tiedotteessa Etlan tutkimusjohtaja Antti Kauhanen.
Suomen työmarkkinamalli on hakenut muotoaan vuodesta 2007 lähtien, jolloin Elinkeinoelämän keskusliitto EK luopui keskitetystä sopimisesta. Tällaista ”Suomen mallia” ei kuitenkaan ole toistaiseksi onnistuttu luomaan.
Keskeisiksi ongelmakohdiksi ovat muodostuneet moninaisten intressien yhteensovitukset sekä yhteinen ymmärrys mallin sisällöstä. Julkisella puolella vientivetoinen työmarkkinamalli on nähty enemmänkin uhkana palkkaerojen kaventamisen kannalta.
Suomessa onkin viime vuosina käyty liittokierroksia, joilla vientisektorin neuvottelutulos on toiminut päänavaajana muillekin sopimusneuvotteluille.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla on selvittänyt yksityisen ja julkisen sektorin palkanasetannan eroja sekä pohjoismaisia työmarkkinamalleja tuoreessa tutkimuksessa Julkisen sektorin palkanasetanta: Voidaanko Suomeen luoda vientivetoinen työmarkkinamalli? (Etla Raportti 163). Tutkimusjohtaja KTT Antti Kauhasen laatimassa raportissa käydään läpi, mitä Suomi voisi oppia muiden Pohjoismaiden työmarkkinamalleista.
Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa koordinoitu työmarkkinajärjestelmä syntyi vastauksena 1980-luvun hankaluuksiin, kuten korkeaan inflaatioon, reaalipalkkojen hitaaseen ja paikoittain laskevaan kehitykseen sekä työmarkkinoiden konflikteihin. Näissä maissa työmarkkinat ovatkin nyt pitkälti rakennettu vientisektorin ympärille.
Valtiolla on erityisesti Tanskassa ja Norjassa vahvaa valtaa työmarkkinariitojen ratkaisemisessa, ja ratkaisut ovat tyypillisesti syntyneet teollisuus-/vientinormien muodostamissa rajoissa. Eri Pohjoismaissa vientinormi on toki määritelty eri tavoin, esimerkiksi Ruotsissa se perustuu teollisuustyöntekijöiden työvoimakustannusten nousuun.
Vaikka työmarkkinaneuvotteluissa on Suomessakin keskusteltu monista pohjoismaisista elementeistä, kuten vientinormin käytännön määrittelystä ja yhteisen tilannekuvan luomisesta, yhteisymmärrys mallin tarpeellisuudesta puuttuu, erityisesti julkisen sektorin osalta.
Tämä heikentää Kauhasen mukaan mahdollisuuksia luoda toimivaa ja kaikkia sektoreita kattavaa koordinoitua työmarkkinajärjestelmää.
— Jos Suomeen halutaan synnyttää pohjoismainen vientivetoinen malli, joka kattaa koko työmarkkinakentän, tarvitaan siihen todennäköisesti samoja elementtejä kuin muissa Pohjoismaissa, kuten ”valtion tuuppausta” järjestelmän kehittämiseksi, jaettua näkemystä nykymallin ongelmista, sekä yhteisen tilannekuvan muodostusta eli yhteisesti hyväksyttyjä tilastoja, Kauhanen sanoo.
Hän listaa vielä työkalupakkiin erilaisten liukumien huomioimisen eli vientinormin käytännön määrittelyn sekä sovittelujärjestelmän vahvistamisen. Nykyistä vahvempi valtakunnansovittelijan toimisto voisi tarvittaessa myös pakottaa osapuolet pysymään järjestelmässä.
— Jollei näitä tärkeitä kysymyksiä saada ratkottua, ei Suomeen pystytä luomaan vientivetoista työmarkkinamallia, jossa julkinenkin sektori on mukana. Julkisen sektorin palkanasetantaa hallitaan jatkossa budjettirajoitteen kautta, jolloin budjettirajoitteen on oltava uskottava kaikilla hallinnon tasoilla, Kauhanen lisää.
