[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”thanksgivingday” mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Oi ei, eihän amerikkalaisilla voi olla vanhempia traditioita kuin meillä vanhan maailman asukkailla!
Science-lehden uutisvirrasta tupsahti silmille uutinen, jonka mukaan kalkkuna, amerikkalaisten kiitospäivän aterian keskipiste, olisi jopa 2300 vuotta vanha perinne. Lehden haastattelemien arkeologien mukaan kalkkuna-ateria on todistetusti tarjoiltu Maya-ruhtinaille osana seremoniallista rituaalia jo vuonna 230 EAA.
Vertailun vuoksi meidän joulukinkkumme juuret jäljitetään usein Skandinaaviseen Freyr-jumalaan. Tämä sadetta ja päivänpaistetta hallitseva hedelmällisyyden jumala oli voimissaan viikinkiajalla (790-1100 JAA), ja hänen kunniakseen uhrattiin villikarju talvipäivän seisauksen aikaan.
Joulukinkkuperinteemme saattaa siis olla kalkkunaperinnettä nuorempi, mutta toisaalta, kukapa tietää, mitä kaikkea on tarjottu tuhansien vuosien aikana, kun maatalouden ympärille rakentuvissa yhteisöissä on juhlittu elämää rytmittävää sadonkorjuuta tai talvipäivän seisausta.
Tätä rituaaliperinnettä mekin jatkamme, kun valmistaudumme omiin pimeimmän vuodenajan juhliimme. Kutsuttiin juhlia sitten nykyuskontojen mukaan, taikka menneiden aikojen sadonkorjuun kekriksi tai Germaanisten kansojen talvipäivän seisauksen aikaan ajoittuneeseen yale-juhlaksi, aina on keräännytty ruoan ja juoman ääreen juhlimaan. Aina on myös nautittu parasta, mitä yhteisöllä on ollut tarjota. Liha, olipa se porsasta, villisikaa tai jotakin muuta eläintä, on aina ollut osana rituaalia.
Toinen tärkeä raaka-aine sadonkorjuujuhlien rituaaleja on ollut leipä. Suuri, usein koristeltu leipä on leivottu parhaista jauhoista, ja se on joko nautittu osana rituaalia tai säilötty ja nautittu tulevan kevään kasvun varmistamiseksi.
Rituaalit ja niihin kuuluvat perinteet elävät, muuttuvat, katoavat välillä ja putkahtavat uudelleen esiin joskus vuosisatojenkin tauon jälkeen. Possupaistikin unohtui välillä vuosisadoiksi, osin kristinuskon, osin ruokatalouden realiteettien myötä. Se ilmaantui suomalaiseenkin joulupöytään uudelleen kunnolla vasta 1900-luvulla, kun kansalaisilla oli herrasväkeä laajemminkin varaa lihaan.
Moni meistä on jo vaihtanut joulukinkkunsa kalkkunaan, ja liittynyt siten osaksi 2300-vuotista jatkumoa ja istahtanut vuoden 230 Mayaruhtinaiden rituaalipöytiin. Tai sitten olemme siirtyneet ajassa eteenpäin ja vaihtaneet kalkkunan vehnägluteenista valmistettuun seitan-kinkkuun. Eikös siinä sulaudu yhteen kaksi perinnettä ja synny leivän ja lihan rituaalinen liitto?[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
[vc_row][vc_column][vc_column_text][avatar user=”anu-hopia” size=”medium” align=”center”]Anu Hopia on elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Turun yliopistossa. Kirjoittanut ja luennoinut kokkauksen kemiasta 1990-luvun puolesta välistä.[/avatar][/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
Lisää Anu Hopian ruoka-artikkeleita
[verkkojulkaisut tag=”anuhopia”]