Presidentinvaalin yhteydessä näyttää ainakin ehdokkaita tenttineeltä medialta unohtuneen, ettei ulkopoliittinen työnjako ole pelkästään presidentin ja hallituksen välinen asia. Keskeisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin ottaa kantaa myös eduskunta ja tätä kautta toteutuu parlamentarismin vaatimus.
Keskustelun kuluessa on pohdittu myös presidentin aiempaa suurempaa roolia Euroopan unionia koskevissa kysymyksissä. Tällainen visiointi on huomattavan suurelta osin irrotettu reaalisesta todellisuudesta ja todennäköisesti kaikki presidentin tehtävää tavoitelleet sen ymmärtävät. Hallitus tekee yhteistyötä presidentin kanssa, mutta ei ole riippuvainen presidentin luottamuksesta. Myöskään eduskunta ei ole riippuvainen sen paremmin presidentin kuin hallituksenkaan luottamuksesta, vaan päinvastoin hallitus nimenomaisesti toimii eduskunnan luottamuksen varassa.
Asialla on periaatteellista, mutta myös käytännöllistä merkitystä. Kun ministerit lähtevät keskeisiin EU-kokouksiin, he käyvät eduskunnan valiokunnissa kuultavina ja evästettävinä. Kokousten jälkeen he usein käyvät kertomassa miten kokouksessa meni. Presidentti ei toimi eduskunnan luottamuksen varassa, mutta jos hänellä olisi huomattava rooli EU-asioissa, olisi kai luontevaa, että hänkin kävisi prepattavana? Tähän tuskin presidenteillä tulee olemaan suurta tahtotilaa tai ainakin se olisi merkittävä muutos nykyiseen marssijärjestykseen.
EU-asioita tulee moniin valiokuntiin, mutta keskeisin niiden osalta on suuri valiokunta. Ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä vastaavasti merkittävässä roolissa on ulkoasiainvaliokunta. Nämä poikkeavat monista muista valiokunnista etenkin siinä, että suuri osa niiden käsittelemistä kysymyksistä ei johda mietinnön ja lausunnon laatimiseen, eikä päädy eduskunnan suureen saliin päätettäväksi.
Parlamentarismi toteutuu nimenomaan valiokunnissa, joiden kannat muodostetaan yhdessä puoluerajat ylittäen. Monet asiat ovat myös luonteeltaan sellaisia, että ne tulee Suomen edun takia syystäkin pitää vaiteliaisuuden piirissä ainakin jossain prosessin vaiheessa. Valiokuntien jäsenillä on siis paljon sellaistakin tietoa, mitä muilla kansanedustajilla ei ole.
Suomalainen vakiintunut päätöksentekomalli on toimiva ja joustava. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä hallituksen kanssa. Keskeiset ratkaisut edellyttävät kuitenkin väistämättä myös eduskunnan myötävaikutusta ja siksi valiokuntien mukana oleminen prosesseissa on äärimmäisen tärkeää. Meillä on myös ollut valtioviisas perinne, jonka mukaan keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä pyritään laajaan parlamentaariseen konsensukseen. Tämä näkyy muun muassa ulkoasianvaliokunnassa siinä, että kantoja muodostetaan yhdessä ilman puoluepoliittisia jakolinjoja. Eduskunnan kannanmuodostukset myös sitouttavat parlamentaarikot prosessien lopputuloksiin. Keskeiset kansainväliset sopimukset täytyy lopulta ratifioida eduskunnassa ja jo aiemmissa vaiheissa tehty yhteistyö lisää käsittelyn ennakoitavuutta.
On ymmärrettävää, että vaalikeskusteluissa puhutaan kaikenlaista aina ehdokkaan lempiruuasta puolison persoonaan ja turvallisuuspolitiikan kovaan ytimeen saakka. On toimittajien oikeus päättää mitä kysytään ja mistä keskustellaan. Olisi kuitenkin toivottavaa, että osattaisiin silti nähdä mikä oikeasti kuuluu tasavallanpresidentille ja mikä ei.
Jos toimittajan maailmankuvaan mahtuu eduskunnan ja parlamentarismin kokoinen aukko, olisi suotavaa ettei näin ole ehdokkaiden osalta.
Eduskunnalla on roolinsa myös ulkopolitiikassa ja nimenomaan ulkopolitiikassa parlamentarismi on aivan erityisen tärkeää. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ole yhden miehen show – se on kansallisesti perimmäisiin kysymyksiin liittyvää valtioviisautta, jossa nimenomaan korostuu yhdessä tekemisen ja yhteisten näkemysten tarve. Pienen kansan ei kannata tuhlata voimavarojaan joutaviin lautaskiistoihin tai hiekkalaatikkotason reviirin rakenteluihin.
