Suomalainen työelämä on murroksessa. Erityisesti johtajuuteen kohdistuu vaatimuksia. ”Management by perkele” on taaksejäänyttä kulttuuria työpaikoilla. Nuoret ihmiset, varsinkin hyvin koulutetut, eivät enää nöyristele työantajaansa. He haluavat sivistynyttä, vuorovaikutukseen perustuvaa johtajuutta ja asettavat esimiehilleen pyyntöjen sijaan vaatimuksia.
Suomi ja muut Pohjoismaat ovat työelämän kysymysten edelläkävijöitä, mutta epäilemättä muu Eurooppa tulee perässä. Jos yritystä tai virastoa ei enää voi johtaa huutamalla, niin politiikan puolella on valitettavasti menossa aivan toisenlainen muutos. Jokseenkin pöyristyttävää on, millaisia ihmisiä on noussut presidenteiksi ja pääministereiksi ympäri maailmaa ja kaiken lisäksi täysin demokraattisesti valittuna.
Hirmudiktaattoreita on ollut vallassa maailman sivu. Yhteistä heille on perinteisesti ollut väkivaltainen tai vaalituloksen väärentävä tapa nousta valtaan. Kun ihmisten koulutustaso on kaikkialla kasvanut viime vuosikymmeninä, on vaikea tajuta, mikä on saanut ihmiset äänestämään Donald Trumpin Yhdysvaltojen presidentiksi, tai kuinka on mahdollista, että täydeksi raakalaiseksi paljastunut Vladimir Putin nauttii edelleen huomattavaa kansansuosiota Venäjällä.
Yhdysvaltalainen filosofi Francis Fukuyama kirjoitti 1992 kirjan nimeltä The End of History and the Last Man, jossa hän ennusti liberaalidemokratian voittaneen ideologioiden välisen kilpailun lopullisesti. Kirja on hieno, mutta johtopäätös valitettavan väärä.
Merkillinen piirre kansainvälisessä politiikassa on, että johtajien persoonilla alkaa olla yhä suurempi merkitys. Kysymys ei ole mistään uudesta, mutta ehkä ilmiöstä, jonka luulimme jääneen kauaksi taakse. Hieman huolestuneena pitää kysyä, löytyykö nykyisestä Euroopasta poliittisia johtajia, joita myös Putinin ja Kiinan Xi Jinpingin hirmuhallitsijoiden on pakko kuunnella.
Saksan johtajuus EU:ssa on perustunut vaurauden lisäksi vahvoihin johtajiin. Helmut Kohl, Gerhard Schröder ja Angela Merkel ottivat paikkansa luontevasti. Ainoat saman sarjan kilpailijat taisivat olla Margaret Thatcher ja Tony Blair. Saksan uusi liittokansleri Olaf Scholz on vielä hyvin tuore, mutta toistaiseksi hän tuo mieleen enemmän baijerilaisen kirjanpitäjän, kuin eurooppalaisen johtajan.
Saksa ei ole tietynlaisessa harmaajohtajuudessa yksin. Britannian Boris Johnson on merkillinen selviytyjä, mutta poliitikkona nykyisin, kiitos koronabileiden, puolirampa. Ranskan Emmanuel Macron on halunnut vallata Ranskalle tilaa, mutta kovin itsekkäiltä hänen toimensa vaikuttavat. Joku voisi toki sanoa, että juuri hänenlaisiaan ranskalaiset ovat. Helppoa ei liene myöskään Ruotsin pääministeri Magdalena Anderssonilla. Ainakaan toistaiseksi hänessä ei ole nähty sitä särmää, joka oli tyypillistä Olof Palmelle ja Carl Bildtille.
Sauli Niinistö on toiminnallaan osoittanut, että myös pienellä maalla voi olla rooli, jos johtajana on aktiivinen ja määrätietoinen presidentti. Häntä kuunnellaan Yhdysvalloissa ja Saksassa ja myös Venäjällä.
Suomen perustuslakia oltiin parikymmentä vuotta sitten muuttamassa niin, että presidentti olisi ollut vain rinnakkainen toimija maan hallituksen kanssa ulkopolitiikassa. Ulkopolitiikka haluttiin demokratisoida niin, että varsinaista johtajaa ei olisi ollut ollenkaan. Johtajuus olisi korvattu jonkinlaisella yhdessä tekemisellä.
Nykyhetken maailmanpoliittinen tilanne on esimerkki siitä, että käytäntö ja teoria lyövät joskus toisiaan korvalle. Kun Suomen eduskunta kädenväännön jälkeen halusi säilyttää tasavallan presidentin ulkopolitiikan johtajana, se tuskin edes ymmärsi, kuinka viisaan teon se teki.
Tony Blair on joskus sanonut, että johtajuus on sitä, että johtaa. Sitä Eurooppa nyt tarvitsee.
