Suomen työmarkkinoilla vallitsee tällä hetkellä ”pedagoginen hulina”, sen verran sekaisin neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä on. Tämä ei ole mikään yllätys: meiltä puuttuu yhteinen näkemys ja osapuolten yhteisesti hyväksymä malli, jonka pohjalta turvataan palkansaajan ostovoima, yritysten kilpailukyky ja työrauha sekä hillitään inflaatiota.
Muinoin keskitetty sopiminen toimi varsin hyvin palkankorotusten osalta. Täydellinen malli ei ollut, mutta pragmaattinen, ja sillä oli molempien osapuolten hyväksyntä. Se pohjautui talous- ja työmarkkinapolitiikan yhteensovittamiseen, ja tavoitteena oli vientiteollisuutemme kilpailukyky, yritysten palkanmaksuvaran huomioiminen ja palkansaajan ostovoiman turvaaminen. Tiivistäen: se oli suomalainen työmarkkinamalli.
Elinkeinoelämän keskusliiton päätöstä luopua tästä mallista on tämän nykyisen hurlumhein valossa erittäin vaikea – ellei jopa mahdoton – ymmärtää. EK perusteli ratkaisua aikanaan sillä, että keskitetty malli ei ollut riittävän dynaaminen eikä kyennyt vastaamaan globaalissa kilpailussa toimialojen välisiin kannattavuus- ja tuottavuuseroihin. EK halusi hajautetun mallin ja lisää paikallista sopimista.
Minulle on muutaman ”hajautetun” kierroksen jälkeen syntynyt käsitys, että EK koordinoi eri alojen neuvotteluja tiukemmin kuin ikinä ja vahtii, että millään alalla palkankorotukset eivät voi ylittää niin sanottua päänavaajaa. Koordinaatio on ainakin osin epäonnistunut ja vähintäänkin kyseenalaista se on, jos kerran tavoite oli rakentaa palkankorotukset alakohtaisten tuottavuuserojen pohjalta. Toisilla aloilla kun menee erittäin hyvin, toisilla huonommin, mutta EK:n ajattelussa kaikki on päänavauksen vahtimista.
Paikallinen sopiminen on toki hyvä asia, jos se tapahtuu työ- ja virkaehtosopimusten puitteissa ja yhteistyössä työntekijöiden valitseman luottamusmiehen kanssa. Valitettavasti tässä asiassa perimmäinen tavoite näyttäisi olevan murtaa työ- ja virkaehtosopimusten yleissitovuus ja viedä työehdoista sopiminen työpaikkatasolle työnantajan ja yksittäisen työntekijän väliseksi neuvotteluksi. Olen ennenkin todennut, että yksin voi pyytää, mutta yhdessä vaatia. Kahden kaupassa vain vahvat pärjäävät, eikä sanelu ole sopimista.
EK:n päätöksen taustalla on myös se, että globaaleilla markkinoilla toimivien yritysten johto katsoo maailmaa vain yksittäisen yrityksen kannalta. Siinä ei silloin kansantalouden kokonaisetu paljon paina, kun osakkeenomistajille on tahkottava osinkoa.
Hajautettu neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä on erityisen huono tapa edetä, kun kohtaamme kriisejä toisensa perään. Palautan mieliin takavuosilta paljon parjatun ja toisaalla kovasti kehutun kilpailukykysopimuksen, joka oli puhtaasti keskitetty palkkaratkaisu. Koronakriisin puhjetessa osapuolet puolestaan sopivat keskitetysti paketista, jolla vaikutettiin yritysten ja kansalaisten selviytymiseen koronakriisissä.
Kriisi on tunnustettava
Suomea on taas kohdannut uusi kriisi. Venäjän hyökättyä Ukrainaan etenkin sähkön, raaka-aineiden ja elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet rajusti ja inflaatio on ennätyskorkea. Tälle vuodelle sovitut noin kahden prosentin palkankorotukset eivät kyenneet turvaamaan palkansaajien ostovoimaa, vaan se on suorastaan romahtanut.
Olisi korkea aika tunnustaa palkansaajien kohtaama kriisi ja helpottaa sitä ostovoimasopimuksella. Se sisältäisi tätä vuotta korkeammat, mutta inflaatiopaineisiin soveltuvat palkankorotukset ja sosiaalivakuutusmaksujen osittaisen siirron työntekijöiltä työnantajille. Maksujen siirtämisellä rauhoitettaisiin työntekijöiden palkankorotusvaatimuksia syksyn neuvotteluissa.
Kriiseissä ei koskaan pitäisi olla ideologinen, ainoastaan pragmaattinen. Sopiminen on aina parempi vaihtoehto kuin sotiminen, eivätkä asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteikö niitä riitelemällä vielä huonommaksi saa.
