Ajatukseni Yhdysvaltain tulevaisuudesta tiivistyvät kolmeen pointtiin: Kiina, Kiina, Kiina.
Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu on jo vuosien ajan kaventunut yhteen keskipisteeseen. Ukrainan sota, Lähi-idän epävakaus ja Euroopan turvallisuus ovat edelleen osa kokonaisuutta, mutta ne ovat alisteisia laajemmalle strategiselle kysymykselle: Kiinalle.
Kiina ei ole Yhdysvalloille yksittäinen vastustaja, vaan järjestelmällinen ja todellinen haaste. Se on samanaikaisesti taloudellinen kilpailija, teknologinen vastinpari, sotilaallinen voima ja ideologinen vaihtoehto länsimaiselle järjestykselle. Tästä syystä lähes jokainen merkittävä päätös, puolustusbudjeteista kauppapolitiikkaan, peilataan lopulta suhteessa Pekingiin. Siksi Ukrainan sota, Taiwanin tulevaisuus ja Yhdysvaltojen kansallinen turvallisuus liittyvät tiiviisti toisiinsa.
Eurooppa sijoittuu tähän ajatteluun osana suurempaa rakennetta, ei sen ytimenä. Se on alue, jonka vakaus on tärkeää, mutta ennen kaikkea siksi, että se vapauttaa resursseja toisaalle.
Miksi me joudumme maksamaan?
Tämä kysymys ei ole yksittäisen poliitikon heitto, vaan laajempi mielentila. Se kuvastaa amerikkalaisen yhteiskunnan kasvavaa haluttomuutta kantaa vastuuta järjestelmästä, jonka hyötyjen koetaan jakautuvan epäsymmetrisesti.
Yhdysvalloissa on yhä yleisempää nähdä Euroopan hyvinvointimallit seurausketjuna, jossa amerikkalainen turvallisuus mahdollistaa eurooppalaisen sosiaalipolitiikan. Ajatus on yksinkertaistava, mutta poliittisesti tehokas. Mietin vain miten vaikea tuota argumenttia olisi vaalikentillä kumota, jos olisin yhdysvaltalainen poliitikko. Samalla se muuttaa turvallisuuskysymyksen moraalisesta velvollisuudesta kustannus–hyötylaskelmaksi.
Tässä kehyksessä sotilaallinen läsnäolo ja liittolaissuhteet eivät enää näyttäydy itsestäänselvyyksinä. Ne ovat investointeja, joiden tuottoa mitataan yhä tarkemmin. Ja jos tuotto ei ole ilmeinen, sitoutuminen alkaa rakoilla.
Euroopan kannalta tämä tarkoittaa perustavanlaatuista muutosta. Turvatakuiden pysyvyys ei ole enää oletus, vaan neuvoteltava asia.
Sisällissota.
Liian vahva termi, mutta haluan ärsyttää. Yhdysvaltojen suurin haaste ei ole ulkoinen, vaan sisäinen. Maa on syvästi jakautunut, ei vain puoluepoliittisesti, vaan kulttuurisesti ja käsitteellisesti. Yhteinen kieli todellisuuden kuvaamiseen on heikentynyt.
Politiikka ei ole enää ensisijaisesti väline kompromissien löytämiseen, vaan keino määritellä kuulumista ja ulossulkemista. Tässä ilmapiirissä järjestelmä itsessään joutuu jatkuvan epäilyn kohteeksi ja institutionaalinen luottamus rapautuu.
Samalla politiikasta on tullut tunteiden näyttämö. Ne, jotka kykenevät herättämään voimakkaita reaktioita, hallitsevat keskustelua riippumatta siitä, yhdistävätkö vai hajottavat. Tämä dynamiikka ei ole katoamassa, vaikka yksittäiset toimijat vaihtuvat. Ensi syksyn välivaalit tulevat avaamaan näitä jakolinjoja myös puolueiden sisällä. Samalla toiminnan tuloksekkuus tuo yhä kasvavia laineita myös Suomeen.
Yhdysvallat ei ole vetäytymässä maailmasta. Mutta se järjestää suhteensa uudelleen.
Katse on suunnattu Aasiaan.
Liittolaisuudet alistetaan laskelmille. Ja sisäinen jännite muokkaa päätöksentekoa enemmän kuin ulkopuoliset odottavat.
Euroopalle tämä ei ole hetkellinen häiriö, vaan rakenteellinen muutos.
Kysymys ei ole siitä, mitä Yhdysvallat aikoo tehdä vaan siitä, mitä Eurooppa tekee, kun vanhat oletukset eivät enää pidä. Paino verbille ”tehdä”. Odottelu, pohtiminen ja selvittely ei enää riitä. Varman päälle pelaten häviää varmasti.
Tämä ei ole vain minun mielipiteeni.
Tämä on kehityskulku.