Elinkeinoelämän puolelta on kuluneen vuoden aikana kuulunut viestejä, että vanhan tulopolitiikan – mitä sillä nyt sitten kulloinkin tarkoitetaankaan – perään haikailevat ovat väsyneitä ja menneen ajan vankeja.
Asia saattaa olla niin, jos se halutaan sellaisessa valossa nähdä. Minä en lainkaan häpeä tunnustaa kuuluvani tähän joukkoon.
En väitä, että varsin hyvin toiminut sekä pitkään vakautta ja ennakoivuutta yhteiskuntaan luonut neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä olisi ollut täydellinen. Mutta ei se myöskään niin huono ollut, kuin elinkeinoelämän nykyiset kellokkaat antavat ymmärtää.
Kovin hajautettu neuvottelujärjestelmä on aina työrauhan kannalta haavoittuvainen eikä se missään olosuhteissa kykene vastaamaan kriisiaikojen haasteisiin. Pari viimeistä vuotta olemme eläneet enemmän tai vähemmän kriisiaikoja ja ne tulevat jatkossakin kuin keväiset sateet – varmasti, mutta aina yllättäen.
Olemme tehneet vanhan tulopolitiikan kaltaisia laajoja kokonaisratkaisuja Elinkeinoelämän keskusliiton luopumispäätöksen jälkeenkin. Työntekijöitä kovalla kädellä kurittanut kilpailukykysopimus oli laaja työaikoihin ja työn kustannuksiin liittynyt kokonaisratkaisu samoin kuin koronakeväänä 2020 tehty ratkaisu, jossa sovittiin työlainsäädännön väliaikaisista helpotuksista ja työttömyysturvan parannuksista.
Elinkeinoelämän keskusliitto perusteli työmarkkinoiden kokonaisratkaisuista luopumista sillä, että ne olivat liian jäykkiä eivätkä riittävän nopeasti reagoineet eri toimialojen välisiin kannattavuus- ja tuottavuuseroihin. Näkemys olisi perusteltu, jos työnantajat olisivat toimineet kuvatulla tavalla.
Valitettavasti näin ei ole käynyt. Olemme työmarkkinakierrosten ja palkkaneuvottelujen aikana havainneet, että työnantajien koordinaatio sopimusten kustannusvaikutuksista ja palkankorotusten tasosta on nyt jopa kokonaisratkaisujakin jäykempää. Ei ole juurikaan näkynyt merkkejä kustannuksiltaan eri tasoisista sopimuksista, jotka perustuisivat toimialojen välisiin kannattavuus- tai tuottavuuseroihin. Neuvottelujen lähtökohtana on ollut sama taso kaikilla aloilla.
Kysymys kuuluukin: ovatko nykyisen hajautetun mallin aikana tehdyt sopimukset käytännössä jopa jäykempiä kuin ”menneen ajan väsyneiden toimijoiden” tekemät sopimukset? Sopimusehtojen ja palkankorotusten joustaminen näyttää sopivan työnantajapuolelle aina silloin, kun sillä heikennetään työntekijöiden palkkaa tai muita palvelusuhteen ehtoja.
Vaikka liittokierrosten aikaa eletään, kunta-alan sopimuskorotuksia on EK:n leirissä kauhisteltu ja alan väitetty nousseen palkkajohtajaksi. Väite ei pidä paikkansa, eikä kunta-ala ole palkkajohtaja – mutta se saattaa kyllä olla vuoden 2022 palkkakierroksen johtaja.
Kunta-alalle sovittiin usean vuoden palkkaohjelma ja se ei voinut olla suuri yllätys, jos pitkäksi venyneitä neuvotteluja seurasi. Palkkaohjelman toteuttamistavasta voi toki olla montaa mieltä. Yhtä kaikki, kunta-ala on korotuksensa ja palkkaohjelmansa ansainnut.
Hintojen nousu tuntuu kukkarossa
Vuodenvaihteessa tälle vuodelle sovitut palkankorotukset tehtiin STTK:n arvion mukaan noin prosentin verran liian matalalla tasolla, jotta työntekijöiden ostovoima olisi kyetty säilyttämään. Tuolloin hintojen nousun arvioitiin olevan huomattavasti pienempi kuin mitä se nyt on Ukrainan sodan seurauksena.
Jokainen meistä on tuntenut kukkarossaan hintojen nousun maksaessaan ruoka-, polttoaine- ja lämmityslaskuja. Tulevista kuukausista kukaan ei voi sanoa mitään varmaa.
On täysin selvää, että tulevan syksyn neuvottelut vuoden 2023 palkankorotuksista käydään täysin erilaisessa talouden ympäristössä ja henkisessä ilmapiirissä kuin tämän vuoden palkoista sovittaessa.
Teimme muutama vuosi sitten yhdessä ratkaisun, joka korjasi suomalaisten yritysten kilpailukykyä. Ratkaisussa kohdennettiin sosiaaliturvamaksuja uudelleen siten, että työntekijöiden osuutta lisättiin ja työnantajien vastaavasti pienennettiin. Nyt olisi korkea aika pohtia yhdessä toimia, joilla kyetään turvaamaan suomalaisten ostovoima.
Kannattaisi heittää ideologia nurkkaan ja kaivaa pragmaattisuus esille. Hintojen ja korkojen noustessa tarvitsemme ”työmarkkinoiden turvatakuita” – eli kokonaisuutta, jonka muodostavat palkankorotukset, veroratkaisut ja työn sivukustannukset.