[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”makkara-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Lihatiedotuksen mukaan juhannusta edeltävällä viikolla toimitettiin kauppoihin puolitoista miljoonaa kiloa grillimakkaraa. Jos oletetaan, että yksi makkara painaa sata grammaa, suomalaisgrilleissä tirisi yhteensä 15 miljoonaa grillimakkaraa keskiyön aurinkoa juhlistamassa.
Ajatus keskikesän juhlan grillimakkarabakkanaaleista sai minut kaivamaan hyllystä vanhan suosikkilukemiseni, Harwardin yliopiston biologisen antropologian professori Richard Wranghamin kirjoittaman ”Tulella kypsennetty – miten keittotaito teki meistä ihmisiä” (Terra Cognita 2010, suom. Kimmo Pietiläinen). Arvostetun antropologin ajatuksenkulkua ei voi kuin ihailla, kun hän etenee pohdinnoissaan tulella kypsentämisen taidon merkityksestä alastoman apinan syntyyn ja siitä edelleen aina vaimonvalintaan saakka. Puissa asustelevasta, raakoja kasvinosia järsivästä karvaisesta kädellisestä tulee keittotaidon myötä kulttuuriolento, jonka käyttäytymistä ja valintoja tuo jalo taito ohjaa petipuuhia myöten.
Joidenkin tutkijoiden mukaan ihminen oppi käsittelemään tulta noin 500 000 vuotta sitten. Heidän mukaansa tätä varhaisemmissa arkeologisissa kaivauksissa ei ole löytynyt jälkiä tulisijoista. Wrangham kuitenkin arvioi, että todennäköinen tulen kesyttäjä ja keittotaidon keksijä oli homo erectus noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten. Perusteluina hän mainitsee esimerkiksi noihin aikoihin tapahtuneet muutokset ihmisen hampaistossa, ruoansulatuskanavassa ja pienenevissä leuoissa. Hiukan yllättäen hän ottaa perusteluksi myös sen, että noihin aikoihin ihminen muuttui kömpelöksi. Wranghamin mukaan tulen kesyttäminen aiheutti sen, ettei homo erectuksen enää tarvinnut etsiä yöllä suojaa puista.
Tulen keksimisen seurauksena esi-isämme menetti ketteryytensä, mutta sai vastineeksi muun muassa juoksutaidon. Se taas aiheutti sen, että ihminen menetti karvansa, sillä paljas iho hikoilee, ja hiki haihtuu nopeasti sitoen suuren määrän lämpöenergiaa. Niinpä paljas iho on paljon tehokkaampi lämmönsäätelijä kuin paksu turkki. Muutosten ketjureaktio, mutta tämä on kuulkaa vasta alkua!
Richard Wrangham ei ole mikään raa’an ruoan ja raakaravinnon puolestapuhuja. Hänen mukaansa vaikka kypsentäminen tuhoaa jonkin verran ruoan vitamiineista, tuottaa se paljon suuremman hyödyn muiden ravintoaineiden imeytymiselle ja hyödynnettävyydelle. Nautimme me ruoaksemme sitten lihaa, kalaa, kasviksia tai siemeniä, pystymme hyödyntämään niiden sisältämän energian huomattavasti tehokkaammin pehmeäksi kypsennettynä kuin raakaravinnosta.
Esimerkiksi raakojen kasvisten tai siementen tärkkelys ei ole raakana käytännössä lainkaan imeytyvässä muodossa, mutta kypsennyksen myötä hyytelöityneenä se tarjoaa kehollemme nopeaa sokeria ja energiaa. Wrangham onkin vakuuttunut, että kypsentäminen ja keittotaito on lajimme kilpailukyvylle yksi tärkeimmistä, ellei ihan se kaikkein tärkein taito.
Jo pelkästään pureskeluun menevä aika väheni keittotaidon myötä dramaattisesti. Wrangham laskeskelee, että kun ihmisapinat käyttävät ruokansa pureskeluun noin 42 % valveillaoloajastaan eli viisi tuntia päivässä, käytämme me tähän hommaan vain runsaan tunnin. Ihmisapinat turvaavat ravinnonsaantinsa keräilemällä syötäviä kasveja, mutta eivät voi riskeerata päivittäistä energiansaantiaan metsästämällä ravinteikasta, mutta epävarmaa lihasaalista. Valveillaoloajasta ei voi uhrata metsästykseen enempää kuin pieniä pyrähdyksiä pikkuriistan perässä. Kypsennys vapautti ihmiset suurriistan perään, jolloin päästiin proteiini- ja rasvapitoisen ravinnon äärelle.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”makkara-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Sitten seuraa se osa kirjasta, josta ainakin naislukijat saattavat ahdistua. Emansipoituneen naisen kannalta harmillinen uutinen on, että juuri tämä huomattavasti nopeutunut energiansaanti vapautti lajimme miehet metsästämään riistaa ja jätti sitten naiset leirinuotion ääreen valmistamaan kypsennettyä ateriaa metsästä palaaville miehille.
Wranghamin mukaan samalla syntyi myös perhe ja avioliitto, sillä nainen ja hänen leirinuotiolla kypsennetty, houkuttelevasti tuoksuva energiapitoinen illallisensa tarvitsi miehen suojelua heimon toisia miehiä vastaan. Tämä on siis Wranghamin hypoteesi, jonka tueksi hän listaa esimerkkejä niin nykyisistä metsästäjäkeräilijäkansoista kuin meidän omasta kulttuuristammekin. Tämä tieto ahdistaa ja taistelen sitä vastaan, mutta – hei te kaikki makkaranpurijat – ei me enää eletä kivikauden leirinuotioilla!
Maailmankuvan kyseenalaistavan ahdistuksen lisäksi kirjan lukija saa onneksi myös nauttia mielenkiintoisesta pohdiskelusta, kuinka tuosta sukupuoleen perustuvasta työnjaosta on seurannut meille lajina äärimmäisen arvokas jakamisen kulttuuri. Ruoan kypsentämisen taito erottaa meidät muista kädellisistä ja tekee meistä ainakin ihmisen mittareilla mitattuna muita eläinlajeja menestyneemmän.
Ja vielä lopuksi kiinnostava tieto sinne makkaragrillien äärelle: Hyvä ruoka on parempaa kuin seksi, väittää Wrangham. Hänen mukaansa miehet valitsevat vaimonsa nimenomaan keittotaidon perusteella, ja esimerkiksi seksi on ihan toisarvoinen juttu. Tämänkin hypoteensinsa Wrangham perustelee. Hänen mukaansa lukuisissa kulttuureissa mies antaa naisen syrjähypyt helpommin anteeksi, kuin huonosti valmistetun aterian. Mahtaakohan olla totta? Älkää tukehtuko niihin makkaroihin, vaan lukekaa tämä kirja!
Lue myös https://www.scientificamerican.com/article/food-for-thought-was-cooking-a-pivotal-step-in-human-evolution/[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
[vc_row][vc_column][vc_column_text][avatar user=”anu-hopia” size=”medium” align=”center”]Anu Hopia on elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Turun yliopistossa. Kirjoittanut ja luennoinut kokkauksen kemiasta 1990-luvun puolesta välistä.[/avatar][/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
Lisää Anu Hopian ruoka-artikkeleita
[verkkojulkaisut tag=”anuhopia”]