Briteissä riehunut paikallisvaalimyrsky nimeltään Reform UK ei ole populistinen päiväperho vaan sekä pitkän tien tulos että uuden alku. Ratkaiseva tekijä on puolueen nokkamies Nigel Farage, joka on paitsi viihdyttävä puhuja myös piinkova poliitikko.
Farage aloitti poliittisen uransa Itsenäisyyspuolueen (UKIP ) EU-edustajana jo vuonna 1999. Tutustuin häneen tultuani valituksi EU-parlamenttiin vuonna 2009. Heti ensimmäisessä tapaamisessa hän sanoi olevansa mies, joka irrottaa Britannian Euroopan Unionista. Ei sellaista unohda. Vuosikymmenet politiikassa ovat opettaneet minulle poliittisesta johtamisesta ja menestyksekkäästä poliittisesta johtajuudesta neljä asiaa. Ne ovat täysi sitoutuminen ja uskollisuus, äärimmäinen kärsivällisyys, kyky luoda ideologia, ja kyky saada muita ihmisiä mukaan.
Kiteytys on yksinkertaisuus, mutta se suodattuu isosta massasta suuria ja pieniä asioita. Farage teki menestyksellä kauppaa Lontoon pörssissä, mutta valitsi politikan. Hän sitoutui siihen. Neljännesvuosisata politiikassa kertoo kärsivällisyydestä, kyvystä sietää sekä voittoja että tappioita. EU- vastustaminen on laajennut ideologiseksi yleispuolueeksi ja hän on saanut ihmiset mukaan aikana, jolloin juuri kukaan ei halua sitoutua pysyvästi yhtään mihinkään.
Itsenäisyyspuolue oli vilpittömien amatöörien ja Sherlock Holmes -hattuisten miesten imperiumi-nostalgian ruokkima liike, jolle naureskeltiin. Sittemmin nauru on loppunut. Taktiikka oli syöttää EU-kriittistä agendaa Lontooseen aina kun se oli mahdollista. Jos se ei käynyt UKIPin kautta se hoidettiin konservatiivien takapenkkiläisten ja tabloid-lehtien kautta. Pääasia oli viestin vienti. Perille meni. Sitkeys palkittiin.
Farage pystyi, ilman yhtään kansanedustajaa Westminsterissä, luomaan asetelman, jossa konservatiivijohtaja David Cameron lupasi kansanäänestyksen EU- jäsenyydestä, jos puolue voittaa toisen kerran pääministerin paikan. Konservatiivit voittivat, Farage ei asettanut ääniä hajottavia ehdokkaita laajasti vaan UKIP tuki konservatiiviehdokkaita tiukkojen taisteluiden vaalipiireissä. Cameron voitti, monien yllätykseksi. Ei kuitenkaan sattumalta. Onni seuraa rohkeaa (Farage).
Brexit oli monille yllätys, Faragelle täyttymys. Melko pian kansanäänestyksen jälkeen heräsi laajasti epäilyjä, että toteutuuko ero ja millä ehdoin. Farage vaistosi ”vaaran” ja polkaisi pystyyn Brexit puolueen, jotta ero todella toteutetaan. Brexit puolueesta tuli vuoden 2019 EU-vaaleissa suurin puolue. Tämä lopulta ratkaisi sen, että ero oli vietävä loppuun saakka, vaikka Britanniassa oli asialla laaja vastustus suurteollisuudesta, ay-liikkeen kautta virkamieskuntaan. Kun ero toteutui, Brexit- puolue oli tehtävänsä tehnyt, Farage siirtyi media-bisnekseen.
Monimiljonääri Richard Tice oli ollut mukana Brexit-ryhmässä Brysselissä. Hän halusi jatkaa politiikassa ja muistutti Faragea, ettei elämä edes politiikassa lopu Brexitin vaan se alkaa siitä. Ensin ohitettiin Bryssel, sitten otetaan Lontoon. Reform UK on työkalu siihen. Tice on yksi liikkeen terävistä aivoista, mutta ainoastaan Faragen auraamana aukeavat vallan kammarit. Tice tietää tämän. Asia on hänelle muodollista asemaa tärkeämpi. Rahasta ei jää kiinni, kun on idea.
Kaksi raidetta
Vuoden 2024 vaaleissa Reform UK sai miljoonia ääniä, mutta vaalitavasta johtuen vain viisi paikkaa parlamenttiin. Se oli murtopallo, joka avasi patoluukut, Farage ja Tice, molemmat valittiin sekä Lee Andersson, kolmas ratkaiseva pala, vanha kaivosmies ja alkujaan Labourin kansanedustaja. Päätettiin luoda kansalaispuolue, ruohonjuuritason kapina. Haettiin ja saatiin ihmisiä mukaan. Tämän työn tulos purkautui kevään paikallisvaaleissa massiivisena 26 prosentin kannatuksena ja lähes 1 500 valtuustopaikan voittona.
Vaalivoitto luotiin kahdella raiteella: yleispolitiikka ja paikallispolitiikka. Yleispolitiikkassa Reformin keskeinen väittämä on, että konservatiivit, työväenpuolue ja liberaalit ovat itse asiassa sama puolue kolmessa eri kääreessä ja he ajavat neljää samaa agendaa: lisää EU:ta, lisää maahanmuuttoa, lisää vihreää siirtymää, lisää LBGT:tä.
Paikallispolitiikassa painopiste oli kustannusten hillinnässä ja yhteisöjen elinkelpoisuudessa ja uusissa ehdokkaissa. Reform UK oli ainoa vaihtoehto. Sosiaalisen media lisäksi käytössä oli Peoples Army, valtava jalkatyö ja vapaaehtoisten määrä. Ammattimainen ote viestinnässä yhdistyi sympaattiseen paikalliseen ”tavallisten ihmisten” toimintaan. Tulos oli massiivinen ja sitä auttoi pääministeri Keir Starmerin ääretön epäsuosio.
Mitä seuraavaksi? Tavoite on pääministeripuolueen asema. Palaan ajatuksissani vuoteen 2009 mieheen, joka sanoi irrottavansa britit EU:sta. Hän sai aikaan sen, voiko salama iskeä samaan puuhun kaksi kertaa?
Millbankin puoluetoimistossa on nälkää, eivätkä siellä puuhastele amatöörit. Puolue toimii samalla tavalla kuin republikaanit Donald Trumpin ensimmäisen kauden jälkeen; valmistaudutaan valtaan, kehittämällä ohjelmia, seulomalla ihmisiä, käymällä jatkuvaa vaalikampanjaa ja motivoimalla paikallistoimintaa. Kun kelkka liikkuu, on kyytiin tulijoita. Useampi konservatiivi- kansanedustaja on loikannut Reformiin. Varjokabinetti on viittä vaille valmis. Paras tai pahin on vielä edessä.
Toisin kuin mediassa ja tutkijoiden suulla usein väitetään kyse ei ole silkasta pahantahtoisesta populismista ja pahasta olosta vaan myös tahdosta ajaa omaa, muista poikkeavaa, poliittista agendaa. Eikös se ole politiikan tarkoitus? On syytä ymmärtää, mistä kannatus kumpuaa, vaikka se olisi sinänsä ei- toivottavaa omasta näkökulmasta. Reform UK ei ole enää yhden tempun taikuri.
Monet suurlähetystöt haluavat tietää, mikä oli Reformin ulkopoliittinen linja; suhde NATO:oon, USA: aan ja etenkin Venäjään. Kannattaa katsoa sekä mitä he puhuvat että mitä he tekevät. Suomelle tämä puoli Reformista ei ole lainkaan yhdentekevää. Puheille pääsy voi tosin olla vaikeaa. Kehotan yrittämään – ajoissa.