Keskustelu verotuksesta ja verotuksen dynaamisista vaikutuksista on avautunut hallituksen puoliväliriihen jälkeen, jossa päätettiin muun muassa ansiotuloverotuksen ja yhteisöveron kevennyksistä. Keskustelu on ollut mielenkiintoista, ja siinä on ollut luonnollisesti poliittisia sävyjä – onhan kyse politiikasta. Seuraavassa tuon muutamia näkökohtia esiin erityisesti ansiotuloveroasteen muutoksiin liittyen.
Talouspolitiikka on valintoja – sen ei pitäisi yllättää ketään
Veropolitiikkaan liittyy asiantuntijatieto verotuksen toimivuudesta, mutta päätöksillä tehdään myös poliittisia valintoja. Huolimatta dynaamisten vaikutusten suuruudesta, veromuutos voi olla täysin perusteltu, koska esimerkiksi lähes 60 prosentin marginaaliveroasteen koetaan olevan epäreilu. Jonkun mielestä ansaitusta lisätulosta voi helposti ottaa 80 prosenttia julkisen vallan kirstuun, toisen mielestä 40 prosenttia on totaalinen maksimi. Poliitikot päättävät, mikä kulloinkin on järkevä veroaste ympäröivä maailma huomioiden.
Nyt hallitus päätti alentaa ylimmät marginaaliveroasteet keskimäärin 52 prosenttiin (staattisesti lasketun) hintalapun ollessa 335 miljoonaa euroa. Tämä lienee sitä politiikkaa, mitä oikeistohallitukselta alun perinkin odotettiin. Isossa kuvassa kenenkään ei pitäisi olla yllättynyt tai pöyristynyt siitä, että oikeistohallitus alentaa verotusta. Oikeastaan voisi sanoa, että se on yksi keskeisistä syistä, miksi oikeistopuolueita Suomessa äänestetään.
Sekaannusta on kenties herättänyt se, että hallitus on toistanut toistamistaan, että rahaa jaettavaksi ei ole – mikä pitää täysin paikkansa Suomen julkisen talouden velkakehitys huomioiden. Tässä kohtaa pitäisi muistaa, että olennaista on kokonaisuus eivätkä yksittäiset toimenpiteet. On johdonmukaista tehdä rakennepoliittisia muutoksia, esimerkiksi veronalennuksia, jos kokonaisuus vie kohti tasapainoisempaa julkista taloutta.
Valtiovarainministeriön (VM) tuoreiden laskelmien mukaan kaikkien toimenpiteiden yhteenlaskettu alijäämää kasvattava vaikutus on noin 300 miljoonaa euroa vuonna 2026 ja 1,1 miljardia euroa vuonna 2027, kun ei huomioida VER-siirtoa. Kun huomioidaan kertaluonteinen siirto Valtion eläkerahastosta, jää kokonaisuus plussan puolelle – siis alijäämä pienenee vuosina 2026 ja 2027. VM:n virkavastuulla tehtyjen laskelmien mukaan kokonaisuus vaikuttaa siis olevan sopusoinnussa alijäämän purkamistavoitteen kanssa.
Lopuksi ansiotuloverotuksen dynaamisista vaikutuksista
Kaikille pitäisi olla selvää, että verotuksella on käyttäytymisvaikutuksia. Nollan prosentin tuloveroasteella ihmiset tarjoaisivat nykyistä enemmän työpanostaan työmarkkinoille, kun taas sadan prosentin (tai yli) veroasteella aika harvaa työnteko innostaisi. Tästä yksinkertaisesta huomiosta seuraa suoraan, että on olemassa jokin veroaste, joka maksimoi julkisen talouden verotulot (Lafferin käyrän huippukohta). Taloustieteellinen keskustelu kiteytyy kysymykseen, millä veroasteella verotuotot maksimoituvat.
Allekirjoittanutkin pääsi seikkailemaan VM:n vaikuttavuusmuistion sivuille kahden tutkimusartikkelin myötä (Kirkko-Jaakkola ja Kotamäki (2022) ja Kuusi ym. (2025)). Jos edellä mainittujen artikkeleiden kymmenien sivujen tekstit pitäisi tiivistää muutamaan pointtiin, olisivat ne:
- Laskentaoletuksilla on paljon merkitystä – ne ovat kaikki kaikessa
- Oman arvioni mukaan maltillisilla oletuksilla ylimpien rajaveroasteiden itserahoitusasteet ovat minimissään 70 prosenttia, mutta helposti korkeampiakin. VM:n olettama sadan prosentin itserahoitusaste pitkällä aikavälillä on luonteva oletus.
- Kokonaisvaikutus näkyy vasta hieman pidemmällä aikavälillä
Tuloveroasteen maksimointi ei tietenkään tarkoita ihmisten hyvinvoinnin maksimointia. Todennäköisesti hyvinvoinnin maksimoiva veroaste on verotuotot maksimoivaa veroastetta matalampi. Yhteiskunnan tehtävä ei ole maksimoida verotuottoja, vaan luoda mahdollisimman hyvä elinympäristö kansalaisilleen. Tämä itsestäänselvyys ei saisi unohtua veropolitiikasta keskusteltaessa, vaikka joskus niin tuntuu käyvän.
