Venäjän presidentin Vladimir Putinin suhtautumista Ukrainan sotaan – ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin epäonnistuneita yrityksiä lopettaa se – voi pyrkiä ymmärtämään kylmän sodan aikaisen opin kautta, kirjoittaa arvostettu venäläistutkija Andrei Kovalenko. Hän viittaa useita neuvostojohtajia aikanaan neuvoneeseen Valentin Faliniin, joka lausahti: ”vastakkainasettelu ei ole kohtalo, vaan valinta”.
– Supervaltojen kamppailu johtui siitä, että jompi kumpi tai molemmat valitsivat taistelun; liennytys tapahtui, koska ne päättivät olla taistelematta, Kovalenko kirjoittaa Foreign Affairs -lehden artikkelissaan.
Trumpin mielestä Venäjän pitäisi olla tyytyväinen rauhansopimukseen, kyse on vain oikeiden ehtojen löytämisestä.
Trumpin hallinto onkin Kovalenkon mukaan lähtenyt liikkeelle samasta virheellisestä (mutta ymmärrettävästä) oletuksesta kuin edeltäjänsä: että Putin toimii rationaalisesti. Talvella 2021–2022 presidentti Joe Biden uskoi voivansa suostutella Venäjän johtajan luopumaan ”erityisoperaatiosta”, koska sen motiivit eivät olleet järkeviä ja sen tavoitteet tulisivat inhimillisesti ja taloudellisesti liian kalliiksi.
– Samalla logiikalla Trump on olettanut, että ”erityisoperaatio” voitaisiin lopettaa tarjoamalla Putinille alueellisia myönnytyksiä ja uusia liiketoimia Yhdysvaltojen kanssa, jotka houkuttaisivat Venäjää, kun sen talous murenee.
Tämän vuoksi Trump käytti vuoden 2025 tarjoamalla Moskovalle joukon näennäisesti houkuttelevia vaihtoehtoja, kuten sellaistenkin Ukrainan alueiden luovuttamista Venäjälle, jotka eivät ole Venäjän hallinnassa, Ukrainan Nato-jäsenyyden kieltämistä ja rajoituksia Ukrainan asevoimille.
Presidentti kosiskeli Putinia myös huippukokouksella Alaskassa ja lukuisilla puhelinkeskusteluilla. Trump hyväksyi jopa Kremlin väitteen, että merkittäviä rauhanneuvotteluita voitaisi käydä samalla kun taistelut jatkuvat.
Kuitenkaan yksikään näistä tarjouksista ei ole tuonut sodan loppua yhtään lähemmäs, Kovalenko toteaa. Putin, joka nähdään julkisuudessa yhä useammin sotilasunivormussa kenraalien ympäröimänä, ei peittele haluaan ”palauttaa” Donbas Venäjälle ennemmin sotilaallisesti kuin diplomaattisesti. Hän on viime vuoden aikana tehnyt selväksi, että aikoo jatkaa sotaa riippumatta taloudellisesta ja inhimillisestä hinnasta.
– Ja hän on päättänyt, että voi niin tehdä, samalla kun pitää Trumpin Yhdysvallat geopoliittisena kumppanina, Kovalenko sanoo.
– Tätä voisi kutsua uudeksi ”Putinin doktriiniksi”.
Putinin liki neljä vuotta kestänyt sota on muuttunut perusleiväksi hänen poliittiselle järjestelmälleen. Kaikki viittaa siihen, että Putin uskoo voivansa jatkaa Donbasin ja Kremlin Novorossijaksi kutsumien Kaakkois-Ukrainan alueiden valtaamista vielä kuukausia.
– Kaikille, jotka yrittävät ymmärtää, mikä saisi Venäjän suostumaan sopimukseen, on ratkaisevan tärkeää tunnistaa Putinin tekemä valinta, painottaa Kovalenko.
Venäjälle vuosi 2025 merkitsi lähentymistä Yhdysvaltoihin laajemman geopoliittisen strategian suhteen. Putin onnistui Kovalenkon mukaan kääntämään neuvotteluiden merkityksen päälaelleen. Ensin tulivat punaiset matot ja suuret sanat, ei sisällöistä keskustelu. Tämä lähestymistapa antoi Kremlin jatkaa sotatoimia ilman, että suhteet Valkoiseen taloon häiriytyivät.
Yksi Kremlin keskeisistä sotapropagandan ilmauksista on ”alueiden vapauttaminen”.
– Putin-oppi tuo takaisin 1800- ja varhaisen 1900-luvun ajattelun, jossa valtioiden voimaa mitattiin ennen kaikkea alueiden ja tappavien asejärjestelmien perusteella. Eikä Putin näytä olevan tässä ajattelussa yksin, Kovalenko sanoo.
Samantyyppinen logiikka on hänen mukaansa myös Trumpin niin sanotun Ukrainan rauhansuunnitelman taustalla.
– Se näkyy myös Trumpin ajatuksessa korvata Eurooppaan ja demokratiaan nojaava G7 niin sanotulla ydinryhmä Core 5:llä, johon kuuluisivat Yhdysvallat, Kiina, Intia, Japani ja Venäjä. Trumpin maailmassa sekä poliittinen vaikutusvalta että vauraus ovat vallan lähteitä, mikä selittää Japanin mukanaolon. Mutta sen sijaan, että tällainen tunnustus liennyttäisi Putinia – tai kuten strategia ilmaisee, palauttaisi ”strategisen vakauden Venäjän kanssa” – se vain rohkaisee häntä jatkamaan sotilaallisia toimia.
Näkeekö Vladimir Putin USA:n presidentin yhä ystävänä?
Yhdysvaltojen operaatio Venezuelassa kuitenkin mutkistaa ”Putin-oppia”, Kovalenko toteaa. Venezuelassa, jota Kreml oli ajatellut etupiirinään, Putin kärsi tappion. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjä lopettaisi näennäisneuvottelut Ukrainan sodasta tai hylkäisi Yhdysvallat välittäjänä.
– Mutta se on näyttänyt Putinille Trumpista toisen puolen – ei ystävää vaan vihollista. Trump korosti tätä entisestään takavarikoimalla venäläisen öljytankkerin Yhdysvaltojen pakotteiden rikkomisesta. Muuttuneen dynamiikan tunnistaminen voi vahvistaa Putinin halua jatkaa sotaa sen sijaan, että hän lopettaisi sen Trumpin ehdoilla, vaikka ne olisivatkin Venäjälle suotuisia, Kovalenko arvioi.
Tästä päästään Kovalenkon mukaan kysymykseen siitä, jota lännen analyytikot ovat pähkäilleet neljä vuotta: Milloin Kremlin on pakko lopettaa sotiminen kustannusten takia? Monet tekijät niin paperilla kuin arjessa osoittavat taloudellisen ahdingon merkit. Viranomaiset ovat alkaneet siirtää sodan kustannuksia tavallisten ihmisten ja yritysten maksettavaksi. Kasvaneiden sotamenojen elvyttävä vaikutus hiipuu, inflaatio pysyy korkeana.
– On kuitenkin korostettava, että kuten ennenkin, nämä indikaattorit merkitsevät Putinille todennäköisesti vain vähän: hänen näkökulmastaan kaikki on jotakuinkin normaalia tai korjattavissa. Edes Venäjän väestökriisi ei ole hänelle merkittävä ongelma.
Venäjän viranomaiset eivät enää peittele sitä, että rahaa tarvitaan nimenomaan sotaa varten.
– Aiemmin öljy hoiti Venäjän talousongelmat. Nyt ihmisistä on tullut uusi öljy. Kreml olettaa, että koska venäläiset ovat sopeutuneet sotaan, he sopeutuvat myös pysähtyneisyyteen ja kiristävät vyötä voiton saavuttamiseksi.
Venäläiset näyttävät Kovalenkon mukaan kuitenkin sietävän tätä ja he ovat sopeutuneet rajoituksiin, sortoon ja sensuuriin. Samalla Kreml on kiristänyt viestinnän ja tiedonkulun valvontaa entisestään. Toistaiseksi valtio näyttää uskovan, ettei sen painostukselle ole rajoja.
Länsi ei pääse eroon epäjärjestyksen Venäjästä
Kovalenko kirjoittaa, että Kreml rakentaa kuvitteellista imperiumia, mutta ei kovin menestyksekkäästi, sillä Putinin Venäjältä puuttuu pehmeä valta pitää Etelä-Kaukasus ja Keski-Aasia omana vaikutuspiirinään. Putin tietää joutuvansa kilpailemaan Trumpin kanssa vaikutusvallasta Keski-Aasian viidestä valtiosta. Putinia tämä kilpailu ei kuitenkaan haittaa ja se sopii Trumpin ydinryhmä -ajatteluun. Toistaiseksi kyse on spekulatiivisista rakennelmista, jotka heijastavat enemmän vanhan maailmanjärjestyksen rapautumisesta kumpuavaa poliittista sekavuutta kuin uuden järjestyksen rakentamista. Tämän rapautumisen keskeinen syy on Ukrainan sota.
Tutkijan mukaan on tärkeää ymmärtää myös globaalien ongelmien sisävenäläiset juuret.
– Putinin Venäjä vie maailmalle paitsi energiaa myös epäjärjestystä. Tällä on ”juurisyy”, kuten Putin itse sanoisi, hänen hallintonsa sisäinen rakenne. Ennen kuin Venäjä muuttuu, ellei demokraattiseksi niin ainakin rationaalisesti johdetuksi, se pysyy kansainvälisellä areenalla kaaoksen tuottajana. Siksi vaikka Ukrainassa saavutettaisiin rauhansopimus, länsi ei pääse eroon Putinin Venäjästä. Rauhan jälkeinen aika olisi vähintään yhtä vaikea kuin itse konflikti: vastakkainasettelu jatkuisi hybridimuodossa, Kovalenko kirjoittaa.
Kreml ei lopeta myöskään taistelua kotikentällä: jatkamalla poliittista sortoa sekä etsimällä vihollisia toisinajattelijoista se pyrkii Kovalenkon mukaan kompensoimaan talouskriisiä, hallinnon ongelmia sekä yhteiskunnallista ja taloudellista sekasortoa, joka seuraa, kun sadattuhannet sotilaat palaavat siviiliin.
– Venäjä vie maailmalle kaaosta, mutta niin tekee myös Trumpin Yhdysvallat. Uusi kamppailu vaikutuspiireistä on alkanut samalla kun kaikki suuret toimijat ovat hylänneet eurokeskeisen politiikan. Erona klassiseen kylmään sotaan on se, ettei vallan ja etujen tasapainoa määrittäviä sääntöjä ole vielä olemassa. Lisäksi Putinia voimakkaammalla johtajalla, Kiinan Xi Jinpingillä, on nyt erityinen rooli. Tässä uudessa pelissä henkilökohtainen tekijä, Trumpin, Putinin ja Xin hahmot, on noussut hallitsevaksi. Kansainvälinen järjestelmä ei heitä kykene hillitsemään.
– Palataksemme entiseen neuvostodiplomaattiin Valentin Faliniin: vastakkainasettelu ei ole kohtalo vaan valinta. Rauha on myös valinta. Tällä hetkellä kannusteita ja vakautta edistäviä tekijöitä ei kuitenkaan ole riittävästi, jotta nykyiset vahvat johtajat loisivat yhteiselon säännöt – keskenään ja muun maailman kanssa. Vielä on epäselvää, mitä vaadittaisiin, jotta he valitsisivat toisin, Kovalenko toteaa.
