Yksi tällainen hokema on se, että kilpailun vapauttaminen laskee automaattisesti kuluttajahintoja sekä parantaa palvelua. Näkemys perustuu täydellisen kilpailun teoriaan. Näin ollen teorian pitävyys käytännössä riippuu siitä, minkälaisesta tuotteesta on kysymys ja minkälaisia esteitä vapaalle hinnanmuodostukselle on olemassa. Suhtaudun väittämään hieman samalla tavalla kuin puheeseen optimaalisesta valuutta-alueesta eli kyse on teoreettisesta tilasta, joka ei puhtaassa muodossaan toteudu missään. Erilaisten toimenpide-ehdotusten sitominen ideologisiin tai teoreettisiin oletuksiin johtaa yleensä ei-toivottaviin vaikutuksiin tai siihen, että yksi tavoiteltu vaikutus saavutetaan, mutta kymmenen odottamatonta vaikutusta tekee saavutetut hyödyt tyhjäksi.
Se, että optimaalista valuutta-aluetta tai täydellisen kilpailtuja markkinoita ei ole olemassakaan, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että työvoiman ja pääoman vapaata liikkuvuutta tai erilaisten hyödykkeiden hintakilpailua ei tarvitsisi edistää. Yleensä harhaan astutaan, jos nähdään vain laput silmillä yksi päämäärä tai jos silmät suljetaan täysin uudistamisen tarpeelta. Lähes takuuvarmasti ojassa ollaan, jos jotain asiaa kannatetaan tai vastustetaan puhtaasti ideologisin perustein ja argumentit valikoidaan mustavalkoisesti vain tukemaan omaa lähtöoletusta. Pragmaattinen ja ratkaisukeskeinen uudistaminen on sitä, että tutkitaan tarkasti erilaisten ehdotusten vaikutukset ja toteutetaan uudistuksia asteittain, ei yhdessä yössä tapahtuvina äkkirysäyksinä.
Taksit
Hyvä huono esimerkki äkkirysäyksenä tehdystä uudistuksesta oli taksiuudistus, jossa koko maan taksiliikenne saatiin sekaisin kertaheitolla ja alla olevasta kuvasta voi katsoa, mitä taksikyytien hinnoille on tapahtunut koko maan tasolla. Taksiuudistus ei ole esimerkki siitä, että uudistuksia ei pitäisi tehdä. Taksiuudistus on opetus siitä, että uudistuksia tulee tehdä vaiheittain ja vaikutusarviointeihin pohjaten, ei sinisilmäisesti tai markkinafundamentalismiin nojaten.
Kun puhutaan kuluttajan edusta, on hyvä muistaa, että ei ole olemassa vain yhtä kuluttajaa – eikä varsinkaan yhtä kuluttajatuotetta. Kuluttajilla on hyvin erilaisia tarpeita riippuen heidän iästään, sukupuolestaan, asuinpaikastaan tai terveydentilastaan, puhumattakaan tavoista, tottumuksista ja mieltymyksistä. On päivänselvää, että esimerkiksi alkoholi ja lääkkeet ovat erilaisia hyödykkeitä kuin maito ja makkara ja aseita on vaikeampi hankkia kuin onkivapoja.
Sote
Sääntelylle on syynsä ja erilaisia kuluttajatuotteiden ja palveluiden sääntelyä tulee arvioida eri tavoilla. Tästä asiasta Jan Vapaavuori kirjoitti erittäin selväsanaisesti soten valinnanvapausmallin yhteydessä vuonna 2017.
Siteeraan häntä suoraan:
”Markkinatalouden etujen ohella on hyvä mieltää, että kapitalisti on usein lainsäätäjää ovelampi ja juonikkaampi. Tämä aiheuttaa sitä enemmän haasteita mitä laajemmin säännellystä ja luonteeltaan moniulotteisemmasta sektorista on kyse. Isoin virhe olisi jättää markkinamekanismi hyödyntämättä, mutta melkoinen riski piilee myös sinisilmäisessä suhtautumisessa sen automaattiseen siunauksellisuuteen. Valinnanvapauden toteuttaminen on vaativa taitolaji.”
Viime vaalikauden perintönä poliittinen heiluri siirtyi valinnanvapaudesta kauas julkisen ja yksityisen sektorin järkevästä yhteistyöstä ja se on vaikuttanut jo pandemian hoitamiseen. Pyrkimys selkävoittoon ja tarpeettoman suureen suupalaan voi johtaa pitkään korpivaellukseen.
Lääkkeet
Lääke eroaa muista hyödykkeistä eikä täydellisen kilpailun malli lääkemarkkinoilla toimi. Kilpailuoikeuden professori Petri Kuoppamäen selvityksessä asiaa käydään läpi perusteellisesti. Pääpointti on mielestäni se, että lääke on terapiahyödyke, ei tavallinen kauppatavara.
Monien muiden tuotteiden myyjän tehtävänä on myydä mahdollisimman paljon tuotetta, markkinoida ja mainostaa sitä ja lisätä sen kysyntää. Lääkkeiden osalta tilanne on pikemminkin se, että lääkkeen myyjän tärkein tehtävä on tietää ja tuntea lääkevalmisteet, neuvoa ja ohjeistaa niiden oikeassa ja turvallisessa käytössä sekä pyrkiä ehkäisemään lääkehaittoja. Tällä työllä on euromääräinen (lisä)arvo, joka on miljardin euron luokkaa vuositasolla. Lääkkeiden kulutuksen lisääntyminen yli todellisen tarpeen johtaa puolestaan kasvaviin lääkehaittoihin, jota pitää sääntelyn keinoin hillitä. Julkinen valta vastaa myös niistä kustannuksista, joita lääkehaitat aiheuttavat.
Mikään näistä seikoista ei tarkoita sitä, että lääkemarkkinoita ei pitäisi kehittää ja ottaa huomioon myös kilpailu. Kun uudistuksia tehdään, pitää muistaa taksiuudistuksen opit ja ottaa niistä kopit. Yksi hyvä oppi on katsoa, mitä tutkittu tieto kertoo asiasta. Esimerkiksi Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea toi kansainvälisessä vertailututkimuksessa esiin, että ei voida osoittaa, että apteekkijärjestelmän sääntelyn purkaminen alentaisi pitkällä aikavälillä lääkkeiden hintoja. Ruotsissa itsehoitolääkkeiden myynnin vapauttaminen apteekkien ulkopuolelle ei laskenut hintoja, päinvastoin nosti niitä ja supisti valikoimia.
Lääkkeiden hintoihin vaikutetaan ensisijaisesti niiden mekanismien kautta, joilla lääkkeiden hintoja säännellään: lääketaksa, apteekkivero, lääkevaihto ja viitehintajärjestelmä. Nämä mekanismit toimivat ja siitä osoituksena on se, että kaikkien muiden kuluttajahintojen noustessa, reseptilääkkeiden kuluttajahinnat ovat tippuneet yli neljänneksen vuodesta 2003. Lääkkeiden osalta isoin kilpailu käydään tukkuhintatasolla ja toisaalta apteekeissa rinnakkaisvalmisteiden kesken.
Koko apteekkitaloutta pitää ja kannattaa uudistaa ja Suomen Apteekkariliitto on tehnyt tähän mennessä (ainoan) kokonaisesityksen, jossa kaikkien reseptilääkkeiden hinta laskee, lääkekorvausmenojen kasvu taittuu ja lääkemyynnin tulevaa katetta leikataan. Näin ei rikota, sitä mikä toimii erinomaisen hyvin, vaan uudistetaan asioita, jotka kaipaavat uudistamista.
