[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”silakka-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Koska söit viimeksi silakkaa? Minä söin noin kuukausi sitten uunissa halstrattuja, rapeita ja jo vähän mustiksi paahtuneita. Sitä ennen söin sinappisilakoita uusien perunoiden kanssa kesäkuussa, ja sitä ennen poimin erilaisia silakkasäilykkeitä saaristolaispöydän valikoimista. Ensimmäisen kerran tänä vuonna söin silakkaa joskus tammikuussa, kun nautin oikein hyvän ravintola-annoksen ruisjauhossa pyöriteltyjä, rapeaksi pannulla paistettuja silakoita perunamuusin kanssa.
Siinä tulikin täyteen minun vuosittainen silakkakiintiöni. Suomalaisten keskimääräinen vuosittainen silakankulutus on nimittäin noin 300 grammaa silakkaa fileiksi laskettuna. Siis kolme sataa grammaa! Annoksina se tekee 4-5 silakka-ateriaa vuodessa. Raju pudotus tässä urheilulajissa on jatkunut jo vuosikymmeniä, sillä vielä 1980-luvulla me suomalaiset popsimme silakkaa kymmenen kertaa enemmän, eli noin 3 kilon keskimääräistä vuosivauhtia. Vielä vuosituhannen alussakin tuo luku oli neljä kertaa nykyistä suurempi eli 1,2 kg silakkafileitä per suomalainen per vuosi.
Silakalla on ollut huono karma aina siitä saakka, kun tiedätte-kuka-pääministeri muistutti suomalaisia siitä, kuinka silakka on hyvää ja halpaa ruokaa, ja sitten tiedätte-mikä-puolue otti siitä oivan vaaliaseen itselleen ja uhrasi silmää räpäyttämättä rehdin silakkamme hyvän ruokakalamaineen vaalivoittonsa alttarille. Muistan vieläkin sen ruipelon silakkaparan melankolisen katseen, kun se roikkui pyrstöstään siinä vaalijulisteessa.
No, saattaa silakan suosion laskulle olla toki muitakin syitä. Vuosien ajan silakkaa koskeva perusviesti mediassa on ollut kaksijakoinen: silakkaa kannattaa syödä, koska se on terveellistä, mutta yli 17 cm pituisia silakoita saa syödä vain harvoin, koska Itämeren silakkaan kertyy ympäristömyrkkyjä, kuten PCB-yhdisteitä ja dioksiineja.
Se on aivan liian vaikea viesti kiireiselle kuluttajalle, joka tekee ostopäätöksensä ruokakaupan valikoimasta sekunnin murto-osassa usein vielä nälkäisenä lapset kärryssä kiljuen ja karkkihyllylle mankuen. Kuka kulkee viivottimen kanssa kalakaupassa mittaamassa ostamiaan silakoita, tai edes muistaa, mikä se kriittinen senttimetriluku olikaan? Tai kuka osaa arvioida, mikä kokoisesta fisusta kalatiskin file on leikattu? Ei, parempi ottaa vain pala tuosta lohifileestä vieressä. Saanko ruodottomana, kiitos!
Meistä aika moni on varmaan myös vieraantunut silakan käsittelystä, ja sen valmistaminen ruoaksi tuntuu työläältä. Milloin minäkin perkasin silakoita viimeksi itse? Taisi olla toissa kesänä. Tässä helpossa maailmassa, jossa kaupasta saa puolivalmisteita ja valmiiksi esikäsiteltyjä raaka-aineita nopeaan ruoanlaittoon, kokkauksen aloittaminen silakanperkuulla ei houkuttele. Saahan kalatiskiltä myös valmiiksi fileoituja silakoita, mutta ne ovat harmittavan usein menettäneet jo tuoreuttaan. Yhdetkin härskit silakat jättävät pitkän ja ikävän makumuiston, jolloin kalatiskin valinta päätyy pitkäksi aikaa takaisin siihen lohifileeseen.
Kalan tilastoluvut ovat surullista luettavaa silakan näkökulmasta: Luonnonvarakeskuksen mukaan syömme vuodessa keskimäärin reilut 9 kiloa ulkomaista, ja nelisen kiloa kotimaista kalaa. Kotimaisesta kalasta syömme eniten kirjolohta (1,2 kg) kg ulkomaisesta eniten kasvatettua lohta (noin 3,5 kg). Silakan kohdalla ei puhuta kiloista, vaan grammoista.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”silakka-02″][/vc_column][/vc_row]
[vc_row][vc_column][vc_column_text]Mutta viime aikoina on silakalle alkanut löytyä jo puoltaviakin puheenvuoroja. Jo jonkin aikaa on tutkimuslaitoksista kuulunut hyviä uutisia silakan ympäristömyrkkyjen laskusta, joka on jatkunut vuodesta 1985 tähän päivään. Niinpä Luonnonvarakeskuksen eri tutkimuksissa kerättyjen aineistojen mukaan silakan PCB- ja dioksiinipitoisuudet ovat alentuneet noin kolmasosaan huippupitoisuuksista.
Viimeisten mittausten mukaan ne näyttäisivät alittavan jo EU:n asettamat raja-arvot. Tulokset eivät ole vielä ole riittävän vakuuttavia, jotta elintarvikevalvontaviranomaiset voisivat vapauttaa silakan kokonaan syöntirajoituksista. Lupaavia ne kuitenkin ovat, joten eletään toivossa, että näin voisi vielä käydä, ja suurikin silakka pääsisi syöntirajoituksista.
Toinen silakan syöntiä puoltava uutinen on se, että silakkaa syömällä voi pelastaa maailmaa. Jos ei nyt ihan kokonaan niin ainakin pienen siivun. Tutkijakollegani Jari Setälä Luonnonvarakeskuksesta on todennut, että silakan syöminen on ympäristöteko parhaasta päästä.
Valitsemalla Itämeren kalaa lautaselle voimme paitsi vähentää lihankulutustamme, myös poistaa ravinteita merestä. Hänen mukaansa Suomen kaupallisen kalastuksen saaliiden mukana poistuu merestä vuosittain yli 500 tonnia fosforia. Silakan kalastus sai myös viime kesänä kestävän kalastuksen MSC-sertifikaatin, ja WWF:n Kalaoppaassa silakan vieressä on vihreä pallo. Se tarkoittaa, että silakan kalastus on kestävällä tasolla. Eikun kalaan.
Lisätään siis silakan syöntiä ja pelastetaan maailma. Opetellaan uudelleen perkaamaan silakoita, tai jos ei itse ehditä, vaaditaan kalakauppiaalta tuoreita fileitä. Sellaisia, joista jää hyvä makumuisto koko perheelle. Tuoreista, hyvälaatuisista raaka-aineista syntyy upeita silakkaruokia. Silakkalaatikkoa, paistettuja silakoita perunamuusin kanssa, halstrattuja silakoita, sinappisilakoita, suutarinlohta, … Kohta alkaa pikkujoulukausi. Syödään silloin silakkaa! Sitten tulee joulu. Syödään silloinkin silakkaa! Sitten tulee uusi vuosi, härkäviikot, Vappu, uudet perunat, …
Ei kuitenkaan innostuta liikaa, sillä liika intomielisyys yleensä pakkaa hiipumaan niin, että kohta hyvä asia unohtuu uuden hurahduksen tieltä. Silakka on rannikkovesiemme herkku, joka ansaitsee pysyvän paikan suomalaisessa ruokapöydässä. Jospa tähtäisimme vaikka kahteen uuteen silakka-ateriaan per vuosi, voisi silakankulutus ensi vuonna olla jo 400 grammaa nuppia kohti. Sitä seuraavana ehkä jo puoli kiloa.
[vc_row][vc_column][vc_column_text][avatar user=”anu-hopia” size=”medium” align=”center”]Anu Hopia on elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Turun yliopistossa. Kirjoittanut ja luennoinut kokkauksen kemiasta 1990-luvun puolesta välistä.[/avatar][/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
Lisää Anu Hopian ruoka-artikkeleita
[verkkojulkaisut tag=”anuhopia”]