Helsingin Suomalaisen Klubin päätös olla hyväksymättä naisia jäseniksi on herättänyt moraalista raivoa. Klubin jäsenistä 66,5 prosenttia äänesti naisten jäsenyyden puolesta – selvä enemmistö, mutta ei riittävä, sillä sääntömuutos olisi vaatinut 75 prosentin kannatuksen. Johto erosi protestina, ja julkisuudessa Klubi tuomittiin ummehtuneeksi herrakerhoksi ja patriarkaaliseksi mausoleumiksi.
Mielenkiintoista kyllä, samaan aikaan naisille suunnatut verkostot ja klubit kukoistavat, Naisasialiitto Unioni ja lukemattomat “vain naisille” suunnatut työelämäverkostot saavat osakseen lähinnä ylistystä. Kuten Sanna Ukkola totesi kolumnissaan: “Jos miehille ei saa olla kerhoja, lopetetaan sitten myös naisten kerhot – ja katsotaan, kuka itkee ensin.”
Tämä kaksoisstandardi kertoo jotakin syvempää suomalaisesta tasa-arvokulttuurista. Emme elä enää patriarkaatissa, vaan sen pehmeässä käänteisessä versiossa – järjestelmässä, jossa turvallisuuden, empatian ja loukkaantumisen välttämisen eetos on korvannut perinteiset arvot kilpailusta, riskinotosta ja yksilöllisestä ansioitumisesta. Toisin sanoen: elämme Suuren Feminisaation aikakautta.
Naisistuneet instituutiot
Suomessa on totuttu pitämään naisten vahvaa näkyvyyttä politiikan ja instituutioiden johdossa kansallisena ylpeydenaiheena. Meillä on ollut naispresidentti ja hallitus, jossa kaikki puoluejohtajat olivat naisia. Sanna Marinin hallitus symboloi aikakauden henkeä: pehmeitä arvoja, empatiaa ja turvallisuuden eetosta. Ulkomainen media ylisti Suomea feministiseksi valtioksi, jossa tasa-arvo on sisäänrakennettu instituutioihin. Kaikki tämä on osa modernia menestystarinaa.
Mutta samalla on syytä kysyä: mitä seurauksia tällä naisvaltaistumisella on ollut instituutioiden toimintakulttuurille?
Amerikkalaisessa keskustelussa tätä ilmiötä on alettu kutsua Suureksi feminisaatioksi. Sosiaalipsykologi Cory Clark ja journalisti Helen Andrews ovat huomauttaneet, että sukupuolten keskimääräiset psykologiset erot voivat muuttaa organisaatioiden logiikkaa. Naiset ovat keskimäärin varovaisempia ja alttiimpia välttämään konflikteja, riskejä ja vahinkoja. He suosivat konsensusta hierarkioiden sijaan. Miehet taas korostavat sääntöjä, kilpailua ja ansioiden näkyvää erottelua. Kun naisista tulee enemmistö päätöksentekoketjuissa, instituutiot alkavat Clarkin mukaan suosia turvallisuutta ja inkluusiota avoimen kilpailun ja meritokratian kustannuksella. Tämä ei ole moraalisesti väärin — mutta se muuttaa yhteisöjen psykologista rakennetta tavalla, joka voi heikentää suorituskykyä, totuuden etsintää ja riskinsietokykyä.
Suomen koululaitos on tästä erinomainen esimerkki. PISA-tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006 lähtien kaikilla osa-alueilla, ja samaan aikaan koulu on muuttunut naisvaltaiseksi sekä henkilöstörakenteeltaan että toimintakulttuuriltaan. Inkluusion nimissä yhä heterogeenisemmät oppilasryhmät on koottu samoihin luokkiin, kilpailua on vähennetty ja tunne- sekä hyvinvointipuhe on noussut pedagogiikan ytimeen. Tuloksena on koulutusjärjestelmä, jossa turvallisuus, tasaisuus ja loukkaantumisen välttäminen ovat nousseet tärkeämmiksi kuin suoritustaso, erotteleva arviointi ja kurinalainen oppiminen. Kun mukavuus syrjäyttää vaatimuksen, oppimisen intensiteetti heikkenee — ja poikien motivaatio laskee ensimmäisenä.
Sama kulttuurinen logiikka näkyy myös lastensuojelussa, nuorisorikollisuuden torjunnassa ja viranomaisviestinnässä. Epämiellyttävistä aiheista vaietaan, koska rehellisyys voisi aiheuttaa pahaa mieltä. Empatiasta tulee helposti itsesensuuria, ja moraalisesta herkkyydestä kasvaa este totuudelle.
Toksinen feminiinisyys ja mainekontrolli
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa “toksinen maskuliinisuus” on tuttu termi, mutta vähemmän on puhuttu toksisesta feminiinisyydestä — siitä hajautetusta sosiaalisesta painostuksesta ja moraalisesta mainekontrollista, jonka avulla poikkeavat näkemykset tukahdutetaan ilman virallista sensuuria. Washington Post -sanomalehden kolumnisti Meghan McArdle on kuvannut tätä “epäsuoraksi aggressioksi”: ei suoria hyökkäyksiä, vaan mainekampanjoita ja ryhmäpainetta, jotka ajavat yksilöitä mukautumaan.
Suomalaisen Klubin tapaus paljastaa, kuinka normit kohdistuvat epäsymmetrisesti: miehille suunnattu yhteisö koetaan uhkana, kun taas naisille suunnatut verkostot nähdään voimaannuttavina. Tätä reaktiota voi kuitenkin ymmärtää myös vallan logiikan kautta. Kun kyse on eliittiverkostoista, jotka voivat tarjota sosiaalista pääomaa ja väyliä vaikutusvaltaisiin asemiin, sukupuolirajaus herättää oikeutetusti eettisiä kysymyksiä. Mutta suurin osa nykyisistä miesyhteisöistä ei toimi portinvartijoina vallalle – ne ovat ennen kaikkea symbolisia yhteisöjä, eivät suljettuja vallankäytön mekanismeja. Tässä mielessä Klubin tapaus kertoo enemmän kulttuurisesta kaksinaismoralismista kuin todellisesta vallan epätasa-arvosta.
On tärkeää korostaa, että feminisaatiosta puhuttaessa ei ole kyse naisten syyllistämisestä. Kyse on arvojen ja psykologisten painotusten muutoksesta, jossa turvallisuus, empatia ja konfliktien välttäminen ovat alkaneet hallita alueita, joiden tulisi säilyttää tasapaino muiden hyveiden – totuuden, kilpailun ja riskinoton – kanssa. Tällainen kehitys ei ole moraalisesti väärä, mutta se voi kaventaa ajattelua ja päätöksentekoa aloilla, jotka edellyttävät rationaalista etäisyyttä ja riskinsietokykyä.
Lisäksi sukupuolten sisäinen vaihtelu on suurta. On kilpailuhenkisiä ja riskinottajia naisia aivan kuten varovaisia ja sovittelevia miehiä. Feminisaatiosta puhuttaessa on siis kyse ryhmätason keskiarvoista, jotka muovaavat instituutioiden kulttuuria, ei yksilöiden rajoista tai kyvyistä. Tämän ymmärtäminen on tärkeää, jotta keskustelu ei muutu syyttelyksi vaan auttaa hahmottamaan, miten arvojen ja asenteiden vinoumat voivat muuttaa kokonaisia yhteisöjä – sukupuolesta riippumatta.
Empatian ja meritokratian tasapaino
Feminisaatio ei tarkoita, että naiset olisivat ongelma. Se tarkoittaa, että naisille tyypilliset arvot – turvallisuus, tasaisuus ja loukkaantumisen välttäminen – ovat alkaneet hallita myös niitä alueita, joissa niiden pitäisi olla tasapainossa muiden hyveiden kanssa: totuus, kilpailu ja riskinotto.
Suomelle tämä merkitsee haastetta: miten yhdistää empatian eetos ja meritokratian henki?
• Koulussa: inkluusio kyllä, mutta ei oppimistulosten kustannuksella.
• Tieteessä: sensitiivisyys kyllä, mutta ei totuuden hinnalla.
• Yhteiskunnassa: empatia kyllä, mutta myös selkeät rajat ja yhtenäiset pelisäännöt.
Suomen vahvuus on aina ollut kyky yhdistää pehmeä hyvinvointivaltion eetos ja kova insinöörietos. Jos haluamme säilyttää sen, tarvitsemme molempien sukupuolten parhaat puolet: empatian ja riskitietoisuuden – mutta myös selkeät säännöt, kilpailuvietin ja rohkeuden sietää epämukavia tuloksia. Sukupuolten tasa-arvo ei etene kieltämällä miesten ja naisten välisiä eroja koskevat tosiasiat. Jos alamme puhua miehistä ja naisista rehellisesti – ilman ideologista pelkoa – voimme palata tasa-arvon alkuperäiseen tarkoitukseen: oikeudenmukaisuuteen, ei samankaltaisuuteen.
Kenties Suomalaisen Klubin päätös säilyttää miehille suunnattu tilansa ei olekaan takaisku tasa-arvolle, vaan pieni voitto rehellisyydelle. Tasa-arvoon kuuluu, että erilaisille yhteisöille on lupa olla olemassa. Jos miehet saavat vihdoin pitää oman klubinsa ilman anteeksipyyntöä, ehkä olemme sittenkin menossa oikeaan suuntaan. Tämäkin on edistystä.
