Perustuslaki taipuu hyvin monenlaiseen vallankäyttöön. Vanhan valtiosäännön aikana nähtiin ääripäät presidenttien välillä passiivisesta Lauri Kristian Relanderista [presidenttinä 1925–1931] lähes kaikkivoipaiseen Urho Kekkoseen [presidenttinä 1956–1982].
Sittemmin suuntaus Suomessa on ollut pois ”puolipresidentiaalisesta” järjestelmästä kohti Euroopan valtavirtaa edustavaa pääministerivetoista parlamentarismia. Vuoden 2000 perustuslakiuudistus loi uudenlaisen jännitteen, joka tiivistyy yhteen lauseeseen: ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.”
Presidentti Sauli Niinistö [2012–2024] omaksui oman tapansa tulkita perustuslakia pitämällä pitkän tauon ennen yhteistoimintaa valtioneuvoston kanssa. Tasavallan presidentti Alexander Stubb korosti heti valtaan noustuaan, ettei hän näe tarvetta pitää taukoa lausetta lukiessaan. Tämä ei kuitenkaan ole heikentänyt presidentti-instituution asemaa.
-
Presidentin rooli on vahvistunut
Nato-jäsenyys on vahvistanut presidentin ja hänen kansliansa asemaa. EU-politiikka on yhä pääministerin käsissä, mutta Naton huippukokouksissa paikka on ollut katettuna presidentti-ylipäällikölle.
Otteiltaan aktiivinen Stubb on nostanut presidentin roolia muillakin foorumeilla jopa siinä määrin, että toisenlaisessa tilanteessa olisi saattanut syntyä suomalaisen politiikan erikoisuus, eli presidentin ja pääministerin ulkopoliittista marssijärjestystä koskeva lautaskiista. Näin ei ole kuitenkaan käynyt.
Keskeinen syy on kokoomuksen historiallinen värisuora: presidentin taustapuolue sekä pää-, ulko- ja puolustusministerien salkut sekä vielä kaupan päälle komissaarin tehtävä ovat kokoomuksella. Mikä tahansa kiista valtaoikeuksista olisi kuin perheriita, joka ei näyttäisi mairittelevalta ulospäin.
Tasavallan presidentin ja kokoomuksen ministereiden vastuullisena tehtävänä on pikemminkin, kuinka pitää muut puolueet mukana ulkopoliittisessa konsensuksessa, joka on suuri hyve pienen maan ulkopolitiikassa.
Presidentin aktiivisuudelle löytyy perusteluita vaikeasta maailmanajasta. Vanhan diplomaattisanonnan mukaan, ellet ole illallispöydässä, olet ruokalistalla. Presidentti Stubb on löytänyt tiensä eurooppalaisten valtionjohtajien rinnalle, kun Venäjän hyökkäyssodasta ja Ukrainan tulevaisuudesta käydään keskustelua. Tätä voi pitää huomattavana onnistumisena.
-
Henkilösuhteiden merkitys säilyi, mutta ilmansuunta vaihtui
Suomen presidenteillä oli Juho Kusti Paasikivestä [presidenttinä 1946–1956] alkaen portinvartijan rooli suhteessa Kremliin. Tämä muodostui epäterveeksi sisäpoliittiseksi valttikortiksi Kekkosen ja YYA:n aikakaudella. Erityisrooli suhteiden ylläpitämisessä Venäjään on jatkunut uuden Venäjän aikana. Tämän takia vielä presidentti Niinistö sai lännessä kyseenalaisenkin maineen ”[Vladimir] Putin-kuiskaajana”.
Presidentti Stubb aloitti virassaan tilanteessa, jossa poliittisen tason suhteet itään ovat jäissä. Nato-ajan myötä keskeisimmäksi henkilösuhteiden ilmansuunnaksi on vaihtunut länsi. Stubbilla on taustansa puolesta erinomaiset edellytykset toimia Yhdysvaltojen suuntaan; onhan hän ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa ja historian oikun takia jopa golf-harrastuksella on oma merkityksensä.
Tehtävä ei ole helppo. Presidentti Donald Trumpin hallinnon toimet ja kannanotot eivät jätä arvailujen varaa kielteisestä suhtautumisesta eurooppalaisiin liittolaisiin. Transatlanttisen peruspilarin kantavuuteen ei voida luottaa ilman voimakkaita varauksia.
Yhdysvallat pyrkii Euroopan yhtenäisyyden horjuttamiseen, jotta suhteet voitaisiin järjestää kahdenvälisesti. Tämä näkyy hajota ja hallitse -lähestymistapana, jossa Suomen lähimpiin kumppaneihin kuuluva Tanska on kohdannut yhden ääripään ennennäkemättömänä painostuksena liittyen Grönlantiin ja sitä kautta alueelliseen koskemattomuuteen.
Presidentti Stubbin lanseeraama ”arvopohjainen realismi” joutuu koetukseen kaikissa ilmansuunnissa. Haasteena pysyy, kuinka pitää omista periaatteista kiinni silloin, kun ne ovat ristiriidassa suhteiden hoitamisen kanssa. Hyvät suhteet Washingtoniin ovat suomalaisesta näkökulmasta valtioviisautta, mutta kansalaismielipide odottaa nyt, toisin kuin suomettumisen vuosina, suorempaa puhetta ongelmista itsesensuurin sijasta.
-
Tapa puhua ulkopolitiikasta on muuttunut avoimemmaksi
Näkyvin ja suurin muutos aikaisempaan verrattuna on juuri tavassa keskustella ulkopolitiikasta. Jo ensimmäisistä esiintymisistä lähtien oli selvää, että presidentti Stubbin tyyli on uusi.
Suomessa on aiempien presidenttien aikana totuttu harvasanaiseen sekä monitulkintaiseen ilmaisuun. Tätä vertailua johtavat presidenteistä suvereenisti varsinaissuomalaiset Mauno Koivisto [presidenttinä 1982–1994] ja Sauli Niinistö. Kryptisyydellä on kiistattomat etunsa ja myös vaiteliaisuus voi olla vallankäyttöä. Tulkinnanvaran jättäminen ulkopolitiikan lausuntoihin jättää liikkumatilaa kantojen tarkentamiseen aina tarpeen tullen.
Suorasanaisuus on kansalaisille kiitollisempaa, mutta presidentin kannalta riskipitoisempaa samaan tapaan kuin ulkopoliittinen aktiivisuuskin. Välillä nämä riskit realisoituvat, ja etenkin Venäjä tarttuu hanakasti lausuntoihin, joita se voi väännellä itselleen edullisiksi.
Avoimempaa keskustelua Suomen ulkopolitiikasta voi kuitenkin pitää vain tervetulleena. Ei ole ollut suomalaisen demokratian kannalta tervettä, että maan tapana on ollut vältellä ulkopoliittista keskustelua; esimerkiksi tästä voi nostaa Nato-jäsenyydestä käymättä jääneen keskustelun.
