Monet muistelevat kaihoisesti viime vuosisadan jälkipuoliskoa. Väestö ja talous kasvoivat ja kolmikanta oli voimissaan. Julkisessa taloudessa jakovaraa oli ja sitä myös käytettiin.

Sitten vapautettiin pääomamarkkinat, liityttiin Euroopan unioniin ja euroon. Neuvostoliittokin siinä välissä romahti omaan mahdottomuuteensa. Kommunismi tai suunnitelmatalous eivät toimi eivätkä tule koskaan toimimaan.

Maailma oli totta totisesti muuttunut vuosituhannen vaihteeseen tultaessa.

Mutta suomalaisten ja suomalaisten päättäjien mentaliteetti ei muuttunut, ainakaan tarpeeksi.

Jo viimeistään 1990-luvulla tiedettiin suurella todennäköisyydellä, että väestö tulee vanhenemaan ja siitä tulee koitumaan ongelmia julkiselle taloudelle.

Euroon liityttäessä tiedettiin, että valuuttakurssimanipulaatio ei enää ole vaihtoehto.

Siitä huolimatta uudistuksia, varsinkaan työmarkkinauudistuksia, ei tehty. Muissa maissa tehtiin. Tekemättömyyskin on valinta ja sen valinnan kustannuksia maksetaan nyt.

Viidentoista vuoden takaisen finanssikriisin jälkeen Suomen velkataakka on kasvanut ja se jatkaa edelleen kasvuaan. Talous ei ole kasvanut. Verotus on edelleen kireää. Julkisen menot ovat maailman huippua.

Suomen julkinen talous on kuin viritetty Mercedes. Konepellin alla hyrrää pienemmän auton moottori.

Kolmikanta ei ole pystynyt uudistumaan tai uudistamaan tällä vuosituhannella. Nyt hallitus on vetänyt omat johtopäätöksensä. Historian seurauksena luottamus työmarkkinoiden uudistumiskykyyn on selvästi rapautunut. Istuva hallitus tekee uudistuksia äänestäjien mandaatilla.

Onko tilanne optimaalinen? Ei ole. Parempi olisi, että uudistuksia olisi voitu tehdä yhteisymmärryksessä ja tasaisesti vuosien varrella.

Poliittinen ikkuna on nyt kuitenkin auki. Yleensä politiikassa mahdollisuus kannattaa hyödyntää, tai seuraavaa tilaisuutta ei kenties tule.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.