– Onko vuosisadan päättyessä enää mitään ruumiimme vikaa tai vaivaa, jota emme osaisi korjata? En pysty kuvittelemaan, mikä sellainen voisi olla, en varsinkaan kun katson, mitä kaikkea vuosisadan lyhyenä alkuaikana on jo ehtinyt tapahtua. Ja jälleen kerran, jos vuosisata ei jostain syystä kuitenkaan riitä, niin onhan meillä vielä jäljellä seuraava vuosisata, ja seuraava, ja ikuisuus.
Näin kirjoittaa avaruustähtitieteen professori emeritus Esko Valtaoja syksyn uutuusteoksessaan Kohti ikuisuutta (Ursa).
Suomen tämän hetken tunnetuimman tiedemiehen mukaan ihmisen parantaminen kaikin mahdollisin keinoin on useimpien mielestä hyvä ja kannatettava päämäärä. Ihmisen parantelemisesta geenimuokkauksella on kuitenkin voinut saada natsikortin.
Valtaojan mukaan olemme silti astumassa vaiheeseen, jossa ”voimme niin halutessamme muokata itsestämme superihmisiä – päättää, millaisia seuraavat ihmissukupolvet tulevat olemaan, tai tulevatko he olemaan perinteisessä mielessä ihmisiä lainkaan”.
– Aivan uudenlainen evoluutiomekanismi haarauttaa meistä Homo superiorin oksan, tai paremminkin yhä uudelleen haarautuvan pöheikön, mutta se on edelleenkin osa elämän alati muuttuvaa ja kasvavaa puuta.
Professorin mukaan jopa kuolemattomuus on saavutettavissa.
– Syöpä on vain biologisen ruumiimme vikatoiminto, atomien, molekyylien, solujen ja kudosten epätoivottavaa käyttäytymistä; niin on myös kuolema. Jos toinen on parannettavissa, niin miksi ei myös toinen?, Esko Valtaoja kysyy.
– Voisimme laittaa itsemme jatkuvaan kausihuoltoon, pystymmehän jo nyt korvaamaan lähes kaikki ruumiinosamme uusilla – nykyisin elintenluovutuksen kautta, mutta sangen pian kasvattamalla uudet elimet mittatilaustyönä synteettisen biologian keinoin.
– Voimme etsiä kuolemattomuutta myös tietokoneista ja kyborgeista, ladata tietoisuutemme kvanttitietokoneen lähes rajattomaan muistiin ja imuroida sen sieltä takaisin, viljeltyihin biologisiin aivoihin uudessa kropassa.
Valtaoja kirjoittaa, että ”kuolemattomuus on vain yksi niistä haasteista, joita Homo sapiens tulee kohtaaman kasvaessaan aikuiseksi, ja tuskinpa edes yksi suurimmista ja vaikeimmista haasteista”.
