Elinkeinoelämän valtuuskunta Evan viimeviikkoinen raportti kuvasti hyvin vaihtoehtoja, joita seuraavilla päättäjillä on Suomen talouden ohjastamiseksi. Evan paperin reformistinen linja istuu lähimmäksi kokoomuksen linjaa.
On aivan selvää, että nykyisen hallituksen holtittoman velkaantumisen linja on käännettävä, jos haluamme, että lapsenlapsemmekin elävät vielä hyvinvointiyhteiskunnassa. Se tarkoittaa monessa asiassa priorisointia: mikä on tärkeintä ja mistä voi nipistää.
Koulutus on Suomen menestyksen perusta. Hyvä hoiva kuuluu kaikille. Suomen turvallisuus on taattava. Näiden kaikkien pitää olla tärkeyslistan kärjessä, ja se pitää sanoa ääneen.
Keskustelun ei pidä antaa typistyä juustohöyläämiseksi. Kuka säästäisi ja mistä? Se on tietysti monella tavalla helpompaa keskustelua kuin suuret, vaikeat uudistukset ja uudenlaiset tavat tehdä. Silti nyt on aika ajatella kokonaisuuksia, tulevaisuuden pohjaa ja uudistaa rohkeasti.
Hyvä esimerkki ovat hyvinvointialueet, joiden rahoituksen riittävyydestä keskustellaan nytkin vilkkaasti. Sen on oltava kestävällä tasolla. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden hyvään tulevaisuuteen ja jokainen ikääntyvä arvokkaan vanhuuden. Siitä ei pidä tinkiä. Suomen väestö kuitenkin ikääntyy, ja kustannukset nousevat tulevina vuosina joka tapauksessa. Siksi uudistuksen hetkellä on käytettävä myös uudistuksen mahdollisuus.
Ei ole järkeä tehdä jättimäistä hallinnollista uudistusta vain siirtääkseen paperit kansiosta toiseen. Hyvinvointialueilla pitää etsiä aidosti uusia tapoja tehdä ja hyödyntää yhteiskunnan kaikkien sektorien osaaminen, jotta palvelut toimisivat tehokkaasti ja rahat voidaan keskittää tärkeimpään: hoitoon.
Sama koskee myös esimerkiksi valtiolta kunnille siirtyviä työ- ja elinkeinopalveluita. Vuodelle 2025 suunniteltu siirto ei saa jäädä tekniseksi. Tärkeimmäksi pitää nostaa ihmisten ja yritysten yksilölliset tarpeet, ja etsiä keinoja, joilla julkisella rahalla saadaan aikaan mahdollisimman vaikuttavia tuloksia.
Tämä on erinomainen hetki hyödyntää esimerkiksi monituottajamallia ja hakea uudenlaisia toimintatapoja työllisyyden hyväksi.
Yhtä lailla on luotava kasvun mahdollisuuksia ja etsittävä uusia kasvun teitä. Huippukoulutuksemme menee hukkaan, jos meillä ei ole myös huippuluokan yrityksiä – ja sama toisinpäin: huippuyrityksemme eivät pääse kukoistamaan, jos niillä ei ole riittävästi osaajia.
Suomi tarvitsee lisää pk- ja vientiyrityksiä. Tämän vuoksi esimerkiksi TKI-rahoitus on nostettava neljään prosenttiin, mutta innovaatio yksin ei riitä. Se pitää myös osata kaupallistaa. Tätä Business Finlandin ja työ- ja elinkeinoministeriön instrumenttien on tuettava.
Osaajia kannattaa kouluttaa siellä, missä osaamistarpeet ovat suurimpia. Koko Suomen kehitys on turvattava, mutta koulutuspaikkojen jako ei myöskään saa olla lyhytnäköistä aluepolitiikkaa. Samalla etenkin ammatillisesta koulutuksesta on tehtävä nykyistä joustavampaa. Suomen ja työmarkkinoiden on pystyttävä reagoimaan maailman muutoksiin.
Myös suhteemme kansainvälisyyteen on Suomen kohtalonkysymyksiä. Enää ei ole kyse siitä, tarvitseeko Suomi kansainvälisiä osaajia. Kyse on nyt teoista ja päätöksistä. Siitä, miten helpotamme ja ennen kaikkea miten autamme heitä kotoutumaan Suomeen ja tulemaan osaksi suomalaista arkea, yhteiskuntaa ja työelämää.
Keinot Suomen menestyksen takaamiseksi ovat olemassa. Seuraavaksi pitää uskaltaa päättää.
