Dosentti, historiatutkija Ville Jalovaara käsittelee teoksessaan kuuluisan panssarilaivan vaiheita.
Suomen itsenäisyyden alussa maanpuolustuksen vähäiset resurssit suunnattiin maavoimille, joten muun muassa merivoimien tarpeet jäivät vuosien ajaksi sivuun. Viimein vuonna 1927 tuli voimaan kiistelty laivastolaki ja sen tuloksena merivoimat saivat kaksi panssarilaivaa, Väinämöisen ja Ilmarisen.
Väinämöinen laskettiin vesille joulukuussa 1930 ja sen sisaralus Ilmarinen puoli vuotta myöhemmin laivaston vuosipäivänä 9.7.1931. Molemmat olivat suunniteltu rannikkopuolustukseen, ei avomerisotaan. Siksi laivoista käytettiin myös nimitystä rannikkopanssarilaiva.
Alusten vahvuuksina oli tehokas aseistus. Laivoissa oli neljä 254 millimetrin kanuunaa kahdessa panssaritornissa. Tykit pystyivät ampumaan 225 kilon kranaatin vajaa 40 kilometrin päähän. Lisäksi laivoilla oli kahdeksan 105 millimetrin ilmatorjuntatykkiä, joita saattoi käyttää myös pintakohteita vastaan.
Syystäkin uudet panssarilaivat olivat laivaston ylpeyden aiheita, joita esiteltiin niin koti- kuin ulkomaalaisillekin vieraille.
Operaatio Nordwind
Kesällä 1941 saksalaiset valtasivat nopeasti myös Viron. Tämän jälkeen saksalaisten päätavoitteeksi Itämerellä tuli Neuvostoliiton käsiin jääneiden Hiidenmaan ja Saarenmaan haltuunotto. Suomalaiset eivät suostuneet lähettämään saksalaisten avuksi panssarilaivojaan kovin kauas avomerelle.
Kompromissina sovittiin syyskuussa harhautusoperaatio Nordwind eli Pohjantuuli, johon Väinämöinen ja Ilmarinen osallistuivat. Kaikessa toiminnassa näkyi hätäisesti ja kiireellä tehdyt järjestelyt.
Joka tapauksessa päädyttiin operaatioon, jossa toistakymmentä saksalaista ja suomalaista alusta kokoontuisi Utön alueelle. Osaston lähtiessä liikkeelle neuvostotiedustelun toivottiin havaitsevan laivat ja luulevan, että ne olivat matkalla maihinnousuoperaatioon Viron saarille. Todellisuudessa alukset kääntyisivät jo muutaman tunnin päästä takaisin Utöön.
Operaation heikkous oli miinanvarmistuksen järjestäminen. Nopeita osaston edellä kulkemaan kykeneviä miinanraivaajia ei ollut saatavilla, joten panssarilaivat käyttivät paravaaneiksi kutsuttuja omasuojaraivaimia, vaikka ne olivat jo aiemmin todettu epäluotettaviksi.
Kohti tuhoa
Harhautusoperaatio käynnistyi illalla 13. syyskuuta. Panssarilaivat kulkivat vartiomoottoriveneiden suojaamina muodostelman kärjessä. Saattueen alukset alkoivat lähettää radioviestejä, jotta vihollisen radiotiedustelu kuulisi ne. Osaston saapuessa sovitulle käännöspaikalle kello 20.30 Ilmarisella tapahtui voimakas räjähdys ja takimmaisen taistelutornin takana näkyi valtava tulipatsas.
Ilmarinen alkoi kallistua nopeasti vasemmalle kyljelleen ja komentosillalla oli mahdoton pysyä pystyssä. Räjähdysaukosta tulvi vettä sisään valtavalla voimalla ja noin seitsemän minuuttia räjähdyksestä alus alkoi vajota hitaasti perä edellä pinnan alle. Koska alus kääntyi nopeasti ylösalaisin, suuri osa miehistä jäi loukkuun rungon sisälle.
Laivasta ulos selvinneet uivat Ilmarisen ympärillä yrittäen etsiä pimeässä pelastusrengasta, laudanpätkää tai mitä tahansa, minkä turvin pysyisi pinnalla. Veden varaan joutuneet yrittivät riisua takkejaan ja kiskoa jaloistaan kenkiä, jotta uiminen olisi helpompaa. Monilta voimat loppuivat, jolloin he takertuivat hädissään lähimpään mieheen. Seurauksena saattoi olla, että molemmat vajosivat syvyyksiin. Ilmarisen miehistöstä hukkui 271 miestä ja 132 pelastui.
Ilmarisen tuhon syitä alettiin pohtia välittömästi. Vaihtoehtoina pidettiin sukellusveneen torpedoa, sabotaasia tai miinaa. Nykykäsityksen mukaan Ilmarisen tuhoutumisen todennäköisin syy oli oikeaan paravaaniin tarttunut merimiina, joka räjähti rungon alla.
Menetystä salailtiin
Onnettomuuden jälkeen Merivoimien esikunta pyysi sensuuria lykkäämään tiedotusta kolmen päivän ajan. Päämajassa kuitenkin arvioitiin, että oli parempi jättää vihollinen epätietoiseksi tapahtuneesta, vaikka asiasta kiersi jo runsaasti huhuja.
Sensuuria perusteltiin sillä, että epävarmuuden takia vihollisen oli vaikeampi hyödyntää panssarilaivan uppoamista propagandassaan. Suomalaisessa lehdistössä Ilmarisen tuho siis salattiin ja kansalaisille tapahtuneesta kerrottiin virallisesti vasta syksyllä 1945. Viivästymistä perusteltiin sotilaallisilla syillä.
llmarisen hylky löydettiin kesällä 1990 noin 20 meripeninkulman päästä Utön edustalta. Löytö herätti suurta kiinnostusta ja myös utopistista pohdintaa hylyn nostamisesta 80 metrin syvyydestä. Ajatus tyrmättiin nopeasti, hylky oli sotasankarihauta, ja sellaisena sen haluttiin myös pysyvän.
Nykyisin huolenaiheena on mahdollinen ympäristötuho. Ilmarisen hylyn tankeissa arvioidaan olevan noin 100 000 litraa kevytpolttoöljyä ja Suomen ympäristökeskuksen tavoitteena on jossain vaiheessa tyhjentää tankit hautarauhaa rikkomatta.
Ville Jalovaara: Ilmarinen 1941. Operaatio Nordwind ja Suomi. 309 sivua. SKS kirjat.
