Taloustieteilijöistä Suomen ykkösketjun keskushyökkääjä, talousnobelisti Bengt Holmström avasi sanallisen arkkunsa julkisen talouden roolista Suomessa. Ja hyvä, että avasi.
Holmström sanoo muun muassa seuraavasti:
“Olemme liian riippuvaisia yhteiskunnasta, joka on tunkeutunut liian syvälle ihmisten elämään. Tällainen ei tuo ihmisten elämään merkitystä, vaan kasvavaa tarvetta ulkoistettuun huolenpitoon.”
Hyvin sanottu. Myös ajoitus vaalien alla on erinomainen.
Satun olemaan samaa mieltä, minkä takia haluan kirjoittaa asiasta vielä hieman pidemmin.
Suomi on jäänyt muista Pohjoismaista jälkeen
Käsillä olevia vaaleja on kutsuttu velkavaaleiksi, ja hyvä niin. Keskustellaan oikeista asioista. Todennäköisesti keskustelisimme enemmän muista aiheista, kuten ympäristökadosta tai ilmastonmuutoksesta, mikäli taloutemme olisi paremmassa kunnossa. Mutta kun ei ole.
Suomi on ajautunut taloudellisesti valitettavan kauaksi pohjoismaisista verrokeistamme. Suomella ei ole käynyt vain huono tuuri, vaan olemme tehneet vääriä asioita.
Suomen julkisen talouden kireä tilanne ei ole pelkästään kotikutoista napinaa. Sen ovat panneet merkille myös kaikki kansainväliset organisaatiot (IMF, komissio) ja luottoluokittajat. Suomen luottoluokitus on muita Pohjoismaita matalampi.
Julkisen vallan lonkerot ovat liian pitkät
Julkinen velkataso ja siihen kytkeytyvät riskit ja kustannukset ovat yksi, sinänsä tärkeä asia. Itse pidän vieläkin tärkeämpänä Holmströmin esiin nostamaa pointtia: julkinen valta ulottaa lonkeronsa joka puolelle ja se ei ole ongelmatonta.
Julkisen talouden liiallinen läsnäolo luo monissa tilanteissa (ei kaikissa) taloudellista tehottomuutta. Parhaaseen lopputulokseen päästään, kun julkinen valta määrittelee pelisäännöt ja antaa markkinatalouden lainalaisuuksien toimia. Markkina tarkoittaa käytännössä ihmisten välistä yhteistyötä.
Mutta ennen kaikkea julkinen hallinta vie ihmisiltä itseltään toimijuutta: kannustin- ja byrokratialoukut sosiaaliturvassa, väärät tai puuttuvat kannustimet kehittää julkisia organisaatioita, työmarkkinoiden äärikorporatismi, ihmisten minimaalinen mahdollisuus hallita eläkemaksuin kerättyjä eläkevarojaan ja niin edelleen ja niin edelleen.
Jostain syystä olemme yhteiskuntana päätyneet tilanteeseen, jossa jokaiseen asiaan esitetään ratkaisuksi julkisen sektorin interventiota, vaikka monasti ihmisten välinen yhteistyö eli markkinamekanismi tuntuisi ehdottomasti ensisijaiselta vaihtoehdolta.
Tavoitteena julkisten menojen tasapaino?
Kaikille pitäisi olla ilmiselvää, että julkisen sektorin menot tulisi mitoittaa suhteessa kansantalouden kokoon ja julkiseen tulotasoon. Mutta ei. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Tanskassa, Suomen julkinen velka on korkea ja kasvamaan päin.
Vuonna 2019 hyvässä taloussuhdanteessa aloittanut istuva hallituskin teki etupainotteisesti menolisäyksiä. Se siitä keynesiläisyydestä. Lopputuloksena on koronakriisistä ja Venäjän hyökkäyksestäkin puhdistettuna miljardiluokan alijäämä.
Olen pitkään ihmetellyt, mistä tämä fiskaalinen välinpitämättömyys johtuu ja mitä pitäisi tapahtua, jotta kelkka kääntyisi.
Jatkan ihmettelyä.
