Lukiessa historiantutkija Vesa Vareksen kuvausta vuosien 1939-1945 suomalaissaksalaisista suhteista kirjassaan Petos, hurmos, ero yllättyy. Ei sotia edeltänyt 1930-luku ollut Suomessa suinkaan fasismin aikakautta.
Yksittäiset kansalaiset saattoivat nähdä Saksan nousussa toivoa paremmasta, mutta kun Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin sopimus Euroopan jakamisesta tuli julki, Suomi olikin tuomittu Neuvostoliitolle jakojäännös. Natsismin ihailu oli maassamme marginaalista.
Syttyi talvisota, mikä heikensi hieman puna-armeijaa, ja antoi Saksalle aikaa valmistautua hyökkäykseen kohti itää, samalla kun se luuli Suomesta liikoja.
Kirja kuvaa pakkoavioliittoa, joka syntyy, kun Saksa tunnustaakin Suomen sotilaalliset ansiot ja saa maan mukaansa luvaten enemmän kuin mihin rahkeet riittävät. Vares käy laajan materiaalin tuella suomalaisten henkisen asennemaailman muuttumista: ensin talvisodan yksinäinen taistelumme, sitten yhteinen jatkosota ja viimein irtautuminen liitosta. Siinä se petos, hurmos ja ero.
Saksalaisten häätäminen Lapista todisti, että ystävyys oli mennyt, vaikka Stalinin sanelemat aikataulut paukkuivatkin. Suur-Suomi uhon jälkeinen krapula oli karmaiseva, vaikka kaiken kaikkiaan Stalinin asettamat rauhan ehdot olivat rautaesiripun taakse suljettuihin muihin maihin verrattuna suorastaan lempeät.
Vesa Vares luonnehtii, että aihepiirin käsitteleminen on tutkijalle miinakenttä. Lukijalle historiankirjoitus tarjoaa joko vastustettavaa tai kannatettavaa tietoa. Kukin löytää tulkinnoista mieleistä tai vastenmielistä. Sotien jälkeiseen ”edistykseen” näet kuului nähdä Suomi syntisäkkinä. Toisen mielipiderintaman tarve oli taasen nähdä tehtyjen ratkaisujen perusteet – ehkä onnekkuuskin.
Saksan lupaus ja Suomen haaveet
Stalinin 60-vuotis syntymäpäivän vietto joulukuussa 1939 vallatussa Oulussa ei toteutunut. Kun Saksa oli Suomen suhteen tullut toisiin ajatuksiin (hyvä tuki edessä olevalle Barbarossa-suunnitelmalle), se alkoi ennen jatkosotaa lupailla Suomelle maita ja mantuja, mistä maamme valtaa pitävät rohkaistuivat. Tasavallan presidentti Risto Ryti pohti päiväkirjassaan 9.6.1041 – kahta viikkoa ennen jatkosotaan menoa:
”Jos Saksan ja Venäjän välille syntyy sota, voi se olla eduksi koko maailmalle. Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin leikissä heikkenee”.
Ryti – kuten suuri osa suomalaisista – uskoi Saksan lupauksiin, että jatkosota olisi kesäsota, eli olisi ratkaistu jo vuoden 1941 kuluessa. Samaisen vuoden lopussa alkoivat kuulua ensimmäiset hurmostamme heikentävät lausahdukset. Eteneminen pysähtyi, siirryttiin asemasotaan yli kahdeksi vuodeksi. Jo Hitlerin käynti kesällä 1942 onnittelemassa Mannerheimin syntymäpäivää ennakoi lopun alkua. Puolen vuoden kuluttua Stalingrad ja itärintama sen mukana oli luhistuva.
Mitä Suomi tiesi Saksasta?
Vares oikoo vuoden 2023 Ylessä esitetyn dokumentin Natsi-Saksa ja Suomi viestejä: että Suomessa tiedettiin tai suomalaiset tiesivät juutalaisten kohtalosta. Jäi vaikutelma – jonka Vares kiistää, että juutalaisten kohtalosta keskusteltiin ja tiedettiin paljonkin.
Jälkikäteen on ilmennyt, että Urho Kekkonen tunsi juutalaisia kohtaan ennen sotaa suurta antipatiaa oleskeltuaan Saksassa. Vares ei mainitse Kekkosen toimia tai toimimatta jättämisiä urheilupolitiikassa esimerkiksi, kun juutalaisen Abraham Tokazierin 100 metrin voitto Helsingin olympiastadionin 1938-avajaiskisassa alennettiin neljänteen sijaan. UKK urheilun yksinvaltiaana ei koskaan tunnustanut vääryyttä. Se miellytti saksalaisia.
Kekkonen kunnostautui Suomen Kuvalehden nimimerkkinä Liimatainen luonnehtien vielä kesällä 1942 Neuvostoliittoa ”ahnaaksi itäiseksi naapuriksi”. Kun sota eteni – tai oikeastaan ei enää edennyt – UKK vaihtoi liukkaasti puolta. Vares kertoo, mikä pelasti UKK:n. Syventyneestä urheiluyhteistyöstä Saksan kanssa ei tullut mitään, kun Ruotsi älysi kieltäytyä siitä. Vares siteeraa tutkijoita Könönen ja Jokisipilä todeten: se pelasti Kekkosen sodanjälkeisen poliittisen uran. Muistaa täytyy myös tämän toiminta sotasyyllisyysoikeudenkäyntien varjosyyttäjänä.
Varsinaisiksi kulmakiviksi sota-aikana muodostuivat sosialidemokraatit, Väinö Tanner ja K.A. Fagerholm, jotka esittivät kritiikkiä, mutta eivät rikkoneen kansallista rintamaa. Se, jos mikä riipi Stalinia ja teki heistä porvareitakin pahempia vihollisia. Ns. rauhanoppositiosta ei ollut mihinkään. Mielessä on pidettävä Neuvostoliitto ja Saksa – kaksi fasistista valtiota, punainen ja musta – elivät yhteistyössä koko 1930-luvun aina vuoden 1941 kesään saakka.
Vesa Vares: Petos, hurmos, ero. Suomalais-saksalainen suhde 1939-1945. Otava 2025.
