”Ei oo montaa
ne mahtuu yhteen kouraan
Joista varmasti tietää
Et ne näkee kun ne katsoo
Ja sen kaiken ymmärtää”
Näistä Apulannan Kuollakseen elossa -biisin lyriikoista tulee mieleen vaalikeskustelu suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Viikonlopun vaalien tärkein teema on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus.
Hyvinvointiyhteiskunnan romuttajia ei luonnollisesti vaalikentiltä löydy. Mutta puolueilla on varsin erilaisia käsityksiä siitä, mitä hyvinvointiyhteiskunta oikein pitää sisällään, mikä on sen nykyhetken taso ja ennen kaikkea, miten sen kestävyys tulevaisuudessa turvataan.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu pohjoismaisen mallin pohjalta. Kansantaloutemme kehittyikin varsin pitkään käsi kädessä naapurimaa Ruotsin kanssa. Toki 90-luvun alun lama kohteli Suomea vielä rajummin, mutta kansantalouden isossa kuvassa Pohjolassa edettiin yhtä matkaa hyvää tahtia, elintaso nousi ja kansakunta vaurastui.
Toisaalta erojakin oli – jo silloin. Ruotsissa muun muassa kotitalouksien varallisuus on kumuloitunut Kustaa Vaasan ajoista toisin kuin Suomessa, jossa kansankapitalismi otti kunnolla ensi askeleitaan vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Tiemme ovat erkaantuneet Suomen ja Ruotsin kehitys lähti eriytymään vasta viisitoista vuotta sitten talouden mannerlaattoja ravisuttaneen globaalin finanssikriisin jälkeen. Vaikkei suomalainen finanssisektori millään tavalla noina vuosina kriisiytynyt eikä euroakaan verovaroja jouduttu käyttämään pankkien ja muiden finanssilaitosten tukeen tai takauksiin, myös finanssikriisi aiheutti Suomessa suuremman loven kansantalouteen kuin naapurissa. Suomi kävi syvemmällä. Tämä ei kuitenkaan selitä tapahtumia kriisivuosien jälkeen. Ruotsi yksinkertaisesti pääsi nopeammin uuden kasvun imuun, kun taas Suomen bkt-kasvu muistutti vuosikaudet kuolleen miehen sydänkäyrää. Miksi näin kävi, tästä ei ole asiantuntijoiden piirissä konsensusta. Politiikkavalinnoilla lienee kuitenkin tässä roolia. Samalla kun railo Suomen ja Ruotsin kasvukäyrien välillä on kasvanut, hyvinvointiyhteiskuntamalli molemmin puolin Pohjanlahtea on kuitenkin pidetty suurelta osin ennallaan. Toki Ruotsissa on kyetty myös rakenteellisiin uudistuksiin, jotka ovat parantaneet tuottavuutta ja työn tarjontaa. Ero kansantalouden kasvuvauhdissa ja talouden perusrakenteissa kuitenkin aiheuttaa sen, että ruotsalaisilla on nykymuotoiseen hyvinvointiyhteiskuntaansa varaa ja meillä ei.
Elintasoa velkarahalla Suomen hyvinvointimallin isoin haaste on, että se on mitoitettu ”vanhojen kultaisten vuosien” tasolle. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi taannoin: ”Me olemme Suomessa tottuneet pitämään yllä elintasoa, jota ei ole ansaittu. Se on maksettu velkarahalla.” Yhtälö on yksinkertainen: Tulot eivät riitä kattamaan menoja. Vaikka huomioisi poikkeusajat, pandemian ja Venäjän julman hyökkäyssodan vaikutukset, Suomi on Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallituskaudella ottanut vuosi vuodelta myös syömävelkaa. Tällä tarkoitetaan pysyviä menonlisäyksiä, jotka on jouduttu rahoittamaan velalla. Kansalaiset ovat kehityksestä syystäkin huolissaan. Suomalaisilla on terve asenne velkaan. Enemmistö ihmisistä ei omassa taloudessaan halua elää jatkuvasti velaksi. Eivätkä suomalaiset halua myöskään valtion elävän velaksi. Olennaista on velkaantumisen vauhti ja suunta. Suomessa velkaantumisen kulmakerroin on tällä hetkellä Euroopan kovin. Tilannetta ei helpota, että kansantaloudelle on käymässä samoin kuin finanssikriisin jälkeen. Kriisitunnelmat ovat pikkuhiljaa hellittämässä otettaan valtaosissa Eurooppaa ja uusi kasvu on käynnistynyt, Suomi sutii edelleen varikolla. Esimerkiksi Saksan yritysten IFO-indeksi on edelleen ollut nousussa, mutta Suomessa elinkeinoelämän luottamusindikaattori kääntyi maaliskuussa laskuun, erityisesti teollisuuden vetämänä.
Velkapuheko hysteeristä? Viime viikonloppuna joukko talousprofessoreja totesi, että vaalikampanjoiden velkapuhe on ”hysteeristä” ja ”harhaanjohtavaa”. Otsikko tosin hieman liioitteli talousviisaiden sanomisia. Kaikki haastatellut professoritkin olivat sitä mieltä, että sopeutustoimia tarvitaan ja niiden aika on nyt. VM puhuu yhdeksän miljardin euron leikkauksista kahden vaalikauden aikana. Luvut ovat isoja. Kuvaavaa kuitenkin on, että vaikka Suomessa toteutettaisiin tällaiset sopeutustoimet, olisimme nykyisillä kasvuoletuksilla edelleen Pohjoismaiden velkaantunein maa 2030-luvulla. On selvää, että velkaantumisen pysäyttäminen nopeasti on mahdoton tehtävä. Mutta hidastetaan edes vauhtia. Säästökuurit ja mahdolliset veronkiristykset maksavat tällä hetkellä elossa olevat suomalaiset. Kaikenikäiset ja kaikkialla Suomessa. Toki poliittisia painotuksia tarvitaan, jotta kaikkein heikompiosaisista pystytään aina huolehtimaan. Mutta kaikkia tämä kirpaisee kuitenkin. Toisaalta jollei tätä tehdä, koko kasvanut velkataakka jää lapsillemme ja lapsenlapsillemme.
Varastettu tulevaisuus Kun hallitukset ottavat lainaa nykyisten menojen rahoittamiseksi, ne kuluttavat resursseja, jotka tulevien sukupolvien on maksettava joko korkeampien verojen tai julkisten palvelujen vähentämisen kautta. Jo tänä päivänä korkomenot ovat budjetin yksi suurimpia menoeriä. Jollei kehitystä saada katkaistua hallitukset joutuvat ohjaamaan yhä suuremman osan budjeteistaan velanhoitoon, jolloin niillä on vähemmän rahaa käytettävissä investointeihin. Kasvu taas vaatii investointeja. Joita ei tule. Ilkeä syöksykierre on valmis. Pahimmassa skenaariossa emme vain jätä jälkipolvillemme nykyistä velkataakkaa, vaan viemme heiltä myös velanottokyvyn. Suomen luottoluokitus on edelleen hyvä ja välittömiä riskejä sen suhteen ei ole. Luottoluokittajat kuitenkin seuraavat tiiviisti vaaleja ja vaalien jälkeen synnytettävän hallituksen politiikkalinjauksia. Muutokset ovat mahdollisia nopeastikin. Haluamme varmasti antaa tuleville suomalaisille päättäjille mahdollisuuden pelastaa itsensä ja ottaa itse oma velkansa, kun seuraava maailmantalouden kriisi tulee vastaan.
Tosiasioita ei voi paeta Ikärakenne ei nopeasti muutu mitenkään, ellei sitten työperäisen maahanmuuton saralla saada aikaan ihmeitä. Todella suuri buusti tällaisiin ihmeisiin tarvitaan, sillä kaikkialla muuallakin kansakunnat kilpailevat parhaista osaajista. Jo tänä päivänä Suomen Yrittäjien mukaan yli prosentilla yrityksistä on vaikeuksia löytää työvoimaa. Samaan aikaan meillä on yli puoli miljoonaa työikäistä ihmistä joko työttömänä tai syystä tai toisesta työvoiman ulkopuolella. Jäykille työmarkkinoille on tehtävä jotain, jotta työikäiset ihmiset saadaan töihin tai hoidettua työkuntoon. Toisaalta on muistettava, että finanssivelan lisäksi on olemassa myös toisenlaista velkaa. Esimerkiksi palveluvastuuvelkaa, jota on asiantuntija-arvioiden mukaan moninkertaisesti verrattuna velkakirjavelkaan. Palveluvastuuvelkaa syntyy kansalaisille lainsäädännöllä annettujen palvelulupausten tulevasta lunastamisesta. Pääosin palveluvastuuvelka on terveys- ja hoivavelkaa. Ja tämä koskee myös kaikenikäisiä suomalaisia, ei vain vanhuksia. Esim. nuorten mielenterveyspalveluissa on valtavasti tätä velkaa.
Olen vakuuttunut siitä, että poliitikot kaikista puolueista haluavat maamme hoitavan myös tämän vastuuvelan kunnialla. Ensi sunnuntaina valittava eduskunta kohtaa maailman erilaisena kuin neljän vuoden takainen edeltäjänsä. Olennaiset asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Toimintaympäristö on edelleen vaikea. Tulevan hallituksen toimintakyky on lähtökohtaisesti aivan yhtä suuri kysymysmerkki kuin viimeksi. Täytyy toivoa, että uudesta eduskunnasta löytyy edustajia enemmän kuin kourallinen, ”joista tietää, et ne näkee kun ne katsoo – ja sen kaiken ymmärtää.” Hyvinvointiyhteiskunnan ei pidä antaa kuolla pystyyn.
