Toimittaja Leena Hirvonen kirjoitti kirurgi Seppo Salmisen päiväkirjamerkintöjen ja myös haastattelujen perusteella teoksen Ruandan kansanmurhan veristä vaiheista.

Ruandan pääheimojen hutujen ja tutsien väliset ristiriidat ovat vanhaa perua. Siirtomaakaudella belgialaiset suosivat tutseja kaikissa tehtävissä, mikä herätti vihaa hutuissa. Ruanda julistettiin itsenäiseksi 1962 ja maan johto siirtyi nyt hutuille. Hallinnon tutseihin kohdistuvat vainot kiihtyivät ja monet pakenivat ulkomaille.

Naapurimaissa asuvat tutsit muodostivat poliittisen liikkeen, RPF:n, Rwandan Patriotic Frontin eli Ruandan Kansallisen Rintaman. Sen sotilaallinen siipi RPA, Rwandan Patriotic Army alkoi toimia Ruandasssa. Hutut halusivat säilyttää maan hallinnon käsissään ja eliminoida vastapuolen. Tutsit puolestaan halusivat palata valtaan.

Tilanne kärjistyi lopullisesti, kun hutupresidentti Habyarimanan lentokone ammuttiin alas huhtikuussa 1994. Osapuolet syyttelivät toisiaan ja pian alkoi kuukausia kestänyt ennennäkemätön verilöyly, jossa menehtyi noin 800 000 ihmistä.

Avustustyöhön keskelle kansanmurhaa

Kesällä 1994 Salminen lähti Punaisen Ristin kansainvälisen komitean, ICRC:n, mukana töihin keskelle kansanmurhaa Kigaliin, Ruandan pääkaupunkiin. Siellä kanadalainen YK-majuri totesi selkeästi tilanteen: There are no more devils in hell. They are now all in Rwanda!

Punaisen Ristin kenttäsairaala oli sijoitettu Kigalin laidalle, katolisen tyttökouluun. Luokkahuoneiden lisäksi osa operaatioista tehtiin ulkona tai teltoissa. Salminen työskenteli kolme kuukautta erittäin vaikeissa olosuhteissa, hänen vastuullaan oli huolehtia osaltaan kenttäsairaalan kirurgisesta työstä ja operatiivisesta toiminnasta.

Salminen hoiti vaativat kirurgiset toimenpiteet sairaalan pelkistetyllä välineistöllä ilman röntgeniä ja laboratorioita, ilman juoksevaa vettä ja säännöllisesti saatavaa sähköä. Sitä saatiin ajoittain tuotettua generaattoreilla.

Sairaala jäi kriisin alettua osapuolten väliin. Sijainnin takia sekä potilaita että henkilökuntaa vammautui tai kuoli niin harhaluodeista kuin kranaattien sirpaleista. Taisteluiden ollessa kiivaimmillaan telttojen väleissä oli juostava kyyryssä.

Ensimmäiset päivät

Kesäkuun 28. päivänä Salminen aloitti työnsä kenttäsairaalassa ja hän raatoi lähes tauotta aamuseitsemästä iltaseitsemään. Hän hoiti peräjälkeen kolme isoa vatsan alueen ja paksusuolen leikkausta. Ensimmäinen potilaista, sirpalevammasta revenneen paksusuolen kanssa hoitoon tullut, kuoli osastolla verensiirrosta aiheutuneeseen komplikaatioon. Veripussit olisi säilytettävä tasaisessa lämpötilassa jääkaapissa, mutta pitkät sähkökatkokset johtivat verivalmisteiden pilaantumiseen.

Kertakäyttöisiä kumihanskoja ei ollut riittävästi, joten hanskoja pestiin ämpärissä operaatioiden jälkeen ja aseteltiin kangasliinalle kuivumaan. Sinänsä hanskat eivät olleet suurin ongelma, lähes kaikki vammat olivat likaisia. Räjähdyssirpaleet, luodit ja keihäät siirsivät kudoksiin erilaista likaa, steriilejä haavoja ei yksinkertaisesti ollut.

Oma lukunsa olivat macheten aiheuttamat vammat. Machete on pitkäteräinen veitsi, jota yleensä käytetään sadonkorjuussa. Teräase soveltui myös ihmisten silpomiseen. Salminen näki potilailla syviä, pitkiä viiltoja käsissä, kyljissä ja kasvoissa sekä katkottuja raajoja.

Osalle potilaista ei voinut tehdä enää mitään. Esimerkiksi sairaalaan kannettiin sisään maastopukuinen, luodin päähänsä saanut sotilas. Tilanne oli toivoton ja sotilas kuoli pihalle. Samoin iltaisin olisi ollut useita kiireellisesti leikattavia potilaita, mutta työhön ei ryhdytty. Salminen teki linjauksen, että tiimi ei operoinut yöllä. Ilman lepoa koko leikkausryhmä olisi ollut pian toimintakyvytön.

Miinoja ja tauteja

Salmisen aloittaessa työnsä miinoihin haavoittuneita oli melko vähän, mutta myöhemmin kesällä uhreja alkoi tulla enemmän. RPA alkoi päästä voitolle ja vetäytyvät hutujoukot miinoittivat lähtiessään maastoa. Ruandassa oli käytössä paljon polkumiinoja ja niihin astuneiden ihmisten alaraajat silpoutuvat käytännössä riekaleiksi.

Monilla hoitoon tulleilla jalkojen luiden päät törröttivät ulkona ja lihaspalat roikkuivat luussa kuin vartaassa. Miinavammojen takia Salminen saattoi yhden päivän aikana tehdä kuusi amputaatiota.

Taistelujen lisäksi paikallisia riivasivat kulkutaudit, tappavat loiset ja puute juomakelpoisesta vedestä. Taudit, joihin länsimaissa rokotetaan, tappoivat Ruandassa paljon ihmisiä.

Kenttäsairaalassa tautien tarkkaa diagnoosia ei laboratorion puutteen takia pystytty tekemään eli voitiin lähinnä arvailla osuvinta tautia oireiden perusteella. Yksi tällainen oli jäykkäkouristus, jonka oireet olivat niskan ja selän jäykkyys, kovat vatsanpeitteet ja irvistys kasvoilla. Salminen näki kenttäsairaalassa jäykkäkouristuksen saaneita ihmisiä, joiden kärsimykset olivat karmeaa katseltavaa. Lääkkeitä olon helpottamiseksi tai parantamiseksi ei kenttäsairaalalla juurikaan ollut.

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa. 255 sivua. Werner Söderström osakeyhtiö.