Suomalaisen politiikan käytöskoodi on ollut jo monet vuosikymmenet hyvin sopuisa, ainakin jos sitä vertaa eteläiseen Eurooppaan, muusta maailmasta puhumattakaan. Sotien jälkeen kommunistit olivat voimissaan ja puheet olivat sen mukaisia. Sosialistisesta vallankumouksesta puhuttiin aivan tosissaan ja hirttotuomioita jaettiin vaalitilaisuuksissa. En ole aivan varma, uskoivatko julistajat itse sanomaansa, tuskin ainakaan viisaimmat.
Mutta sodat loivat myös poliittisen kulttuurin, joka poikkesi kommunistien tavoista kuin päivä yöstä. Monessa teollisuuskaupungissa näki päivänvalon aseveliakseli. Kyse oli demareiden ja kokoomuksen yhteistyöstä, ja kyse oli kuntapolitiikasta. Huomionarvoista on, että samoihin aikoihin maassa oli punamulta- tai kansanrintamahallitus.
Sd-kokoomusakselin syntyyn lienee tuohon aikaan ollut kaksi keskeistä syytä. Kumpikin puolue oli huolissaan, ehkä eri syistä, mutta kuitenkin, kommunistien vallan kasvusta. Demarit taistelivat äärimmäisen vasemmiston kanssa tehtaissa, eikä yhteistä säveltä tuntunut löytyvän myöskään työpaikkojen ulkopuolella. Kokoomus taas ajatteli, että vallankumoushankkeet eivät ole kenties aivan tuulesta temmattuja ja siksi kommunistien valta piti minimoida. Jos valtakunnan tasolla ei aivan onnistuttu, niin kuntapolitiikassa kuitenkin.
Toinen syy aseveliakselin syntyyn saattoi olla henkilösuhteissa. Tamperetta on pidetty sinipuna-akselin kotikuntana. Sanottiin, että miehet ymmärsivät toisiaan, koska he olivat tutustuneet juoksuhaudassa Neuvostoliittoa taistellessaan Neuvostoliittoa vastaan. Saattaa olla, että tarinoihin on tullut vuosien myötä hyvän kertojan lisää, mutta totta on vähintään toinen puoli.
Tulevien eduskuntavaalien keskusteluja seuratessa olen ollut (aika monen muun lailla) hämmästynyt puheiden kiivaudesta. Kilpailijaa sätitään ankarasti, sormea heristetään ja päälle puhutaan. Ehkä kyse on yhden aikakauden päättymisestä ja uuden alkamisesta, tai sitten vain on niin, että puolueiden puheenjohtajiksi on sattunut samaan aikaan erinomaisen ärhäkkäitä ihmisiä.
Kovia on puhuttu ennenkin, mutta vaalien jälkeen on osattu ottaa lusikka käteen. Omat muistot juontavat Paavo Lipposen kumpaankin hallitukseen. Porvarihallitus sai sd-puheenjohtaja Paavo Lipposelta ankaran tuomion vaalien alla, mutta jo hallitusneuvotteluissa oli toinen ääni kellossa ja Lipposen hallitus tasapainotti valtiontaloutta riuskasti.
Harri Holkeri sanoi joskus oivasti, että henkilösuhteita ei kannata arvioida julkisesti, ei ainakaan yksipuolisesti. Uskallan silti sanoa, että Lipponen-Niinistö -hallituksen onnistuminen johtui pääministerin ja valtionvarainministerin keskinäisestä ymmärryksestä. Samoin oli toiminut Esko Ahon ja Iiro Viinasen välinen suhde.
Potentiaalisia hallitusneuvottelijoita kehotan miettimään, millainen asenne vie Suomea vaikeissa oloissa parhaiten eteenpäin. Ollaanko toisten niskavilloissa, luodaanko äänestäjien houkuttelemiseksi maailmankatsomuksellisia kauhutarinoita ja puuttuko pelistä toisen ihmisen kunnioitus?
Suomen ei kannata nykyisessä maailmantilanteessa hakata puoluekenttää keskeltä halki. Siitä ei hyvää seuraa. Onneksi kaikkea ei tässä suhteessa ole vielä menetetty. Vielä on aikaa miettiä.
