Toukokuun lopussa 2016 kirjailija Sofi Oksanen piti Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla luennon otsikolla ”Millaista on kirjoittaa Venäjästä”. Oksanen puhui informaatiosodankäynnistä ja neuvostotyylisestä painostuksesta. Eräs mediatalo julkaisi luennosta pitkän artikkelin, jonka jaoin Facebook-seinälleni. Samalla teroitin sosiaalisen median seuraajilleni, että Venäjä vaikuttaa jo meihin sodankäynnin keinoin, vaikka kyse ei kohdallamme ole vielä perinteisestä asevaikutuksesta vaan informaatiovaikuttamisesta.
Olimme siis sodassa ilman sodanjulistusta. Sittemmin informaatiosota on laajentunut hybridisodankäynniksi, joka on konkreettisimmin näkynyt välineellistettynä maahantulona itärajallamme. Elämme asemasotavaihetta, mutta kevät koittaa pian.
Hallitus valmistelee poikkeuslakia, jolla voitaisiin vastata välineellistetyn maahantulon muodostamaan uhkaan. Lain esitysluonnos on asiantuntijoiden lausuntokierroksella. Sen hyväksyminen eduskunnassa vaatii viiden kuudesosan enemmistön.
Meillä on oltava lainsäädäntö, jonka puitteissa rajoillamme toimivat viranomaiset voivat tehdä työtään tarvittaessa voimakeinoihin turvautuen. Emme voi olettaa, että rajavartijamme lähtisivät tiukan paikan tullen kansalaistottelemattomuuden tielle, kuten asekätkentään osallistuneet aikanaan tekivät yhteisen hyvän ja kansallisen turvallisuuden nimissä.
Asiantuntijat, perustuslakivaliokunta ja kansaedustajat ovat visaisen pulman edessä pohtiessaan millaiseen asemaan perus- ja ihmisoikeudet asetetaan suhteessa kansalliseen turvallisuuteen silloin, kun emme ole perinteisen mittapuun mukaisessa täysimittaisessa sodassa.
Vaikkei lähtisi pyristelemään lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten hämähäkinseittiin, jokainen meistä joutuu kohdallaan vastaamaan ainakin kahteen kysymykseen pohtiessaan, kuinka järeät keinot olisi rajoillamme valmis hyväksymään. Ensinnäkin on ratkaistava, uskooko siihen, että kyse on lähinnä hädänalaisista ihmisistä, jotka tarvitsevat turvapaikkaa, vai siihen, että kyseessä on välineellistetty maahantulo, jonka mukana maahan saatetaan soluttaa esimerkiksi sotilaita. Toiseksi on kyettävä muodostamaan käsitys siitä, aiheuttaako kokonaisuus uhan kansalliselle turvallisuudellemme.
Valitettavasti asiassa ja olosuhteissa on yllä kuvattua enemmän sävyjä ja juuri niillä Venäjä pyrkii meitä hämmentämään. Sen tavoitteena on, että tsuhna jää sormi nenässä kallistelemaan päätään. Niin ei saa tapahtua.
Maanpuolustuskorkeakoulussa opin kaiken muun ohessa useita eri elämäntilanteissa käyttökelpoisia sanontoja. Yksi niitä on lakonisen toteava ”sodassa kuolee ihmisiä”. Se tarkoittaa, että matkan varrella tulee vastaan tilanteita, joissa on uskallettava tehdä päätöksiä ja kyettävä toimimaan rohkeasti, vaikka sivutuotteet olisivat toisinaan vähemmän ruusunpunaisia. Rauhan ajan versio kuuluisi: rapatessa roiskuu.
Valmistelussa oleva laki menee enemmän yksityiskohtiin, mutta kaltaiselleni putkiaivoilla varustetulle entiselle ammattisotilaalle eettinen pohdinta suljetun rajan tiiviinä pitämisestä on kohtuullisen yksioikoinen. Minun, kuten jokaisen asevelvollisen, on pahimmassa tapauksessa oltava valmis uhraamaan henkeni maahamme kohdistuvan uhan torjumiseksi. Siksi olen henkisesti varautunut myös siihen, että joku muu saattaa kuolla, kun vastuussa olevat viranomaiset ovat arvioineet, että Suomen kansallinen turvallisuus on vakavasti uhattuna ja uhkaan vastataan estämällä rajan ylittäminen.
Sodassa kuolee ihmisiä.
