Kesäkuun puolivälistä lähtien, kun julkisuuteen tuotiin tiedot Wille Rydmanin vuosia jatkuneesta asiattomasta käytöksestä, kokoomuksessa on käyty erittäin tarpeellista keskustelua siitä, millaista käytöstä voimme puolueen sisällä sallia, ja milloin ja miten asioihin on puututtava sen sijaan, että pysymme hiljaa.
Sanotaan se vielä kerran: kokoomuksen on aika todeta selvästi ja yksiselitteisesti, vailla muttia tai lieventäviä lauseenkäänteitä, että puolueessamme on nollatoleranssi kaikkeen seksuaaliseen ja muuhun häirintään sekä valta-aseman väärinkäyttöön. Tämän jälkeen meidän on myös toimittava sanojemme mukaisesti ja uskottava ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi rohkeita tuomaan omat kokemuksensa häirinnästä esille. Pelkät sanat eivät riitä.
Tämä koskee luonnollisesti kaikkia puolueita ja yhteisöjä. On sanomattakin selvää, ettei kokoomus ole ainoa puolue, jossa vastenmielistä käytöstä esiintyy ja tulee tulevaisuudessakin esille. Emme kuitenkaan voi piiloutua ”mutta kun muutkin”-argumentin taakse, vaan meidän täytyy itse suoraselkäisesti pitää huolta siitä, että kokoomus on turvallinen tila kaikille. Erityisesti nuorille ja naisille, joita kipeästi tarvitsemme mukaan päätöksentekoon ja politiikkaan.
Kesällä käydyssä keskustelussa monet ovat keskittyneet aivan liiaksi siihen, että Rydmanin toiminta ei ole ollut rikollista, ja että sen vuoksi käytöksessä ei jollain tavalla olisi ongelmaa. Monenlainen käytös voi kuitenkin olla täysin asiatonta eikä millään tavalla hyväksyttävää, vaikkei se olisi rikollista. Siksi meidän pitää puhua nimenomaan valta-aseman väärinkäytöstä ja asiattomasta käytöksestä, osata puuttua siihen ja sanoa selvästi, ettei tällainen toiminta kuulu kokoomukseen. Häirinnän määrittely ei saa olla häiritsijöiden käsissä eikä vain rikoslain takana. Ainoastaan asiattoman käytöksen kohteella on oikeus määritellä häneen kohdistuva käytös toivotuksi tai epätoivotuksi, häirinnäksi tai ei-häirinnäksi.
Emme voi lakaista maton alle niinkin asiatonta ja järkyttävää käytöstä kuin alaikäisten tyttöjen häirintää sillä perusteella, että poliisi kyllä hoitaa, ”jos jotain on tapahtunut”. Etenkin, kun tiedämme, kuinka huonossa jamassa esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan, seksuaalisen väkivallan tai häirinnän tunnistaminen ja tutkiminen poliisissa yhä on.
Seksuaaliseksi häirinnäksi katsottavan käytöksen kirjo on nimittäin huomattavasti suurempi kuin pelkästään rikollinen toiminta, kuten raiskaus tai sen yritys. Seksuaalinen häirintä voi olla sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri. Seksuaalista häirintää ovat esimerkiksi sukupuolisesti vihjailevat eleet tai ilmeet, härskit puheet, kaksimieliset vitsit sekä vartaloa, pukeutumista tai yksityiselämää koskevat huomautukset tai kysymykset, seksuaalisesti värittyneet sähköpostit, tekstiviestit tai puhelinsoitot, fyysinen koskettelu tai sukupuoliyhteyttä tai muuta sukupuolista kanssakäymistä koskevat ehdotukset tai vaatimukset ja raiskaus tai sen yritys.
Häirintä on järjestelmällistä ja jatkuvaa kielteistä toimintaa tai käyttäytymistä. Häirintä on loukkaavaa käytöstä sanoin, toimin tai asentein. Se voi ilmetä esimerkiksi asiattomana nimittelynä tai eristämisenä työyhteisöstä, työtehtävien tai työsuhde-etujen perusteettomana poisottamisena tai niiden antamatta jättämisenä – ainakin, jos häirinnän kohde tekee selväksi, ettei hyväksy häiritsijän käytöstä.
Kokoomuksessa tällaista käytöstä ei saa esiintyä, ja jos sitä ilmenee, siihen on puututtava välittömästi. Puolueen on lähetettävä selkeä viesti siitä, että emme hyväksy häirintää. Siksi olisikin mielestäni syytä järjestää asiaan liittyvää koulutusta koko puolueyhteisössä, paikallisyhdistyksistä lähtien, siltä varalta, että kaikki eivät edelleenkään ymmärrä tai tunnista häirintää.
Euroopan parlamentissa on jo vuosia ollut häirinnänvastainen koulutus, joka on korkeatasoinen ja silmiä avaava. Parlamentti hyväksyi viime joulukuussa päätöslauselman, joka tekisi koulutuksesta kaikille mepeille pakollisen. Tällainen pakollinen kurssi ei olisi huono idea kansallisessakaan politiikassa.
Naisiin kohdistuva ahdistelu ja heitä alentava käytös on rakenteissa olevaa syrjintää ja väkivaltaa, johon kaikilla yhteiskunnallisilla toimijoilla on velvollisuus puuttua – erityisesti politiikassa, missä tarvitsemme naisia ja monimuotoisesti kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan päätöksentekoon.
On turhauttavaa, että tähän asiaan pitää edelleen jatkuvasti palata. On myös kummallista ja surullista, että politiikan maailma on edelleen pullollaan ihmisiä, jotka uskovat, että tämänkaltaisia tapauksia voi ja on parempi lakaista maton alle ilman, että asia tulee ilmi. Moni esimerkki on jo osoittanut toisin. Häirinnästä on puhuttava, ja piilottelun sijaan meidän pitää ottaa vastuu virheistämme ja korjata ne. Jokaisella on oikeus elää ja olla ilman häiritsevää käytöstä ja määritellä omat rajansa ilman, että joku ottaa määräysvallan toisen ihmisen koskemattomuudesta.
