Suomella on ollut nykyisen perustuslain ja 2000-luvun aikana vasta kaksi tasavallan presidenttiä. Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat molemmat poikkeuksellisia poliitikkoja, joiden ote suomalaisten tunnoista ja vallassa ollessaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on ollut vahva.
Perustuslakiuudistus rajasi presidentin tehtävät kotimaisissa kysymyksissä ja EU-politiikassa vähiin. Kansainvälisesti varsin harvinaisessa järjestelmässämme presidentti kuitenkin johtaa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, toki yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Järjestelmän kitka tuottaa välillä julkisuuteenkin kuuluvia kirskahduksia, mutta toimii pääasiassa riittävän hyvin.
2000-luvun alussa Euroopan unioni julisti turvallisuusstrategiassaan, että Eurooppa on turvallisempi kuin koskaan. Siinä missä ulkoministerit pysyivät kiireisinä maailman kriisien ja kriisinhallinnan parissa, päämiestasolla presidentti Halosella löytyi aikaa globalisaation hallinnan pohtimiseen muun muassa Helsinki-prosessin kautta. Presidentti-instituution tarpeellisuus kyseenalaistettiin.
Suurvaltasuhteet ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikan ydintä ja omiaan presidenttitasolla johdettaviksi. Haaste on, että Suomi ei ollut 2000-luvun alussa pitkään aikaan valtavan kiinnostava Yhdysvaltain ja Kiinan näkökulmasta. Sen sijaan Moskovassa Suomi on ollut ainakin jossain määrin relevantti. Suomen 2000-luvun presidenteistä näyttikin tulevan ”Venäjä-presidenttejä”, joiden suurin lisäarvo Suomelle ja kiinnostavuus maailmalle tulee Vladimir Putinin kanssa asioinnista ja Venäjä-suhteen manageroinnista. Se selittää osin, miksi 2014 EU:ssa pääministeritasolla sovitut Venäjä-pakotteet kokouskieltoineen otettiin Mäntyniemessä vastaan happamesti.
**
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on määritelty kolmen koulukunnan kautta: pienvaltiorealismin, globalismin ja euroatlanttisuuden. Kolmijakoa on käyttänyt huomattavimmin nykyinen tasavallan presidentin kansliapäällikkö, professori Hiski Haukkala vuonna 2016. Tuoreessa pro gradu -työssään ulkoministerin erityisavustaja Joel Linnainmäki tarkastelee vuoden 2022 Nato-keskustelua edellä mainitusta muokatun nelijaon kautta.
Kolumnin puitteissa riittää todeta, että pienvaltiorealismi on kylmän sodan ajalta periytyvä ajattelumalli, joka on ollut hallitseva Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Itsenäinen puolustus, luottamukselliset suhteet Venäjään ja tasapuolisen epäilevä suhtautuminen suurvaltoihin ovat tämän koulukunnan tunnuspiirteitä. Vaikka presidentti Halonen korosti globalismia, solahti hän varsin kivutta ylläpitämään pienvaltiorealismia. Ja vastaavasti vaikka Suomen euroatlanttinen turvallisuusyhteistyö on vahvistunut presidentti Niinistön kaudella, piti hän pienvaltiorealismia selvästi ohjenuoranaan pitkään.
Jälkikäteen lukien Niinistön 1.1.2022 pitämän uudenvuoden puheen voi tulkita doktriinin muutokseksi – riippumatta siitä, tarkoittivatko puheen kirjoittajat sen sellaiseksi. Vaikka puheesta alkanut pari kuukautta kestänyt henkinen matka Nato-jäsenyyden hakemiseen olikin presidentille itselleen selvästi vaikea, on loogista perääntymistietä ko. puheen havainnoista vaikea nähdä. Kun Venäjä oli tasan kuukautta aiemmin kyseenkyseenalaistanut Putinin suulla Suomen oikeuden liittoutua sotilaallisesti, se poisti Suomen hartaasti ylläpitämän liikkumavaran. Jakkaramalli ei pysynyt pystyssä, ja tuli tarve kiiruhtaa. Suomalaiset tajusivat sen vielä hiukan johtajiaan nopeammin.
On historiankirjoituksen tehtävä arvioida Halosen ja Niinistön presidenttikausien onnistumista. Ilmeistä on, että Suomen liittyminen Natoon olisi ollut ulkoisesti helpompaa ja vaarattomampaa toteuttaa ns. hyvinä aikoina, eli ennen vuotta 2014. Kumpikaan presidentti ei tätä katsonut tarpeelliseksi edistää, eikä kansalaismielipide moiseen yritykseen rohkaissut. Niinistön haastattelu Financial Times -lehdelle vuonna 2018 tiivistää tämän linjan sitaateilla ”Nato-kortti on parempi pitää kädessä kuin pelata” ja ”Suomalaiset eivät sitä kannata, ja minä olen suomalainen.”
Niinistön osalta jäsenyysspurtin johtaminen menestyksellä maaliin vuosien 2022 ja 2023 aikana antaa joka tapauksessa kovin paljon anteeksi. You’re only as good as your last performance, sanotaan.
**
Sauli Niinistö ei ollut profiloitunut ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaajaksi asettuessaan ehdolle tasavallan presidentiksi vuoden 2006 vaaleihin. Suomen onni on, että Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan muuttuessa täysimittaiseksi sodaksi vuonna 2022 Niinistö oli ehtinyt rakentaa mittavan osaamis- ja verkostopääoman.
Niinistön toinen kausi tasavallan presidenttinä päättyy ensi vuonna. Presidentin vaalin ensimmäinen kierros järjestetään 28.1. 2024 ja mahdollinen toinen kierros 11.2. Suomen Nato-jäsenyys ei olennaisesti muuta presidentin valtaoikeuksia ja tehtäväkenttää, mutta Niinistön seuraaja kohtaa aivan erilaisen toimintaympäristön kuin mikä odotti tuoretta presidenttiä vuonna 2012.
Suomen ulkopolitiikan pitkässä linjassa on paljon sellaista, joka kantaa tulevaisuudessakin. Sääntö- ja ihmisoikeusperusteisuus, avoimuus maailmalle ja vapaakaupalle, valmius keskustella erimielistenkin kanssa, rauhanvälitysosaaminen ja vahva maanpuolustustahto kantavat. Siteemme Ruotsiin on vahvempi kuin hyvin pitkään aikaan. Tyhjästä ei tarvitse aloittaa.
Samalla on selvää, että perinteiselle pienvaltiorealismille ei ole entiseen tapaan tilaa eikä tarvetta, vaikka vahvasta kansallisesta puolustuksesta pidämmekin kiinni. Suomi liittyy Naton jäseneksi ja reunavaltioksi ilman varaumia, täysin rinnoin. Eurooppalaisten kumppaniemme lisäksi katsomme vahvasti Atlantin taakse jatkossa.
Eduskuntavaalien ja hallituksen muodostamisen jälkeen poliittisen keskustelun fokus siirtyy presidenttiehdokkaiden valintaan. Omissa kirjoissani seuraavan presidentin tärkeimmät tehtävät ovat:
- Tehdä Suomesta kokoaan suurempi vaikuttaja Natossa. Niin Brysselissä, Washington DC:ssä, Monsissa kuin Norfolkissakin.
- Pitää pää kylmänä ja pysyä päättäväisenä tiukoissa paikoissa, myös venäläisten kanssa. Tällä kertaa uusi presidentti ei saa harjoittelujaksoa.
- Ylläpitää kotimaista konsensusta. Akuutin kriisin väistyessä ristiriitoja tulee väkisinkin taas esiin, mutta suurissa kysymyksissä yhtenäisyys on pienen kansakunnan etu ja jopa elinehto.
