Kuuluisaksi haluava arkkitehti tuumailee, kuinka päästä muovaamaan rakennettua ympäristöä niin, että hänestä tulisi keskustelun kohde ja tien näyttäjä. Osa poliitikoista uiskentelee vanavedessä: luokaamme uutta ja ennakkoluulotonta, vastustajat vikiskööt! Ainahan tulevaisuutta vastustetaan.
Espoon historia on pitkä, Espoon kaupungin tarina lyhyt. Tapiolasta tuli sotien jälkeen nykyaikaisen kaupunkisuunnittelun tunnus, maisterien lähiö. Suunnittelijat, poliitikot ja rakennusfirmat ryntäsivät kaupunkiin villin lännen malliin. Espoo hajautui keskustoiksi, kokonaisnäkemys sirpaloitui.
Tuota kaikkea valokuvaaja Mauritz Hellström alkoi seurata satunnaisesti 1960-luvulta lähtien Länsiväylä-lehden valokuvaajana vuodesta 1969. Liki 60 vuotta hän on katsellut kaupunkinsa poukkoilevaa kasvuhistoriaa. Espoo on keskustoineen haulikolla ammuttu, valtaväylien verkosto. Asetelma johti asuinalueiden keskinäiseen kilpaan palveluista. Espoon hallinnollinen keskusta päätettiin sijoittaa kivikirkon ja muinaisen Kuninkaantien vanhaan jokimaisemaan.
Sinne rakennettiin kaupungintalo, 70-lukulaisen maun mukainen kookas kivitalo: toiminnot yhteen monumentaalikolossiin. Vanhaa fraasia mukaillen se ilmensi vallan keskittyneisyyttä ja kirkon läheisyyteen pystytettyä maallista sakraalirakentamista. Siitä tuli pompöösi, käyttökelpoinen mutta myös kielteisten asenteiden kohde. Muutama pikkuepisodi teki siitä Espoolle itselleen rasitteen.
Sadevesiämpärit ja kuolemantuomio
Mauritz Hellström löytää epäloogisuutta, kun tarkastelee vihan muodostumista kaupungintaloa kohtaan. Sen leimautuminen epäonnistuneeksi betonirakennukseksi oli helppoa: kosteus ja home oli helppo yhdistää rakentamisen brutaaliin ulkonäköön. Silti kaikki saman aikakauden betonimöhkäleet eivät herättäneet samaa: Arno Ruusuvuoren Tapiolan kirkko tai WeeGee-museotila koettiin myönteisinä vastoin kuin kymmenet muut ympäri maata puretut.
Kyse oli rakentamisen isänmurhasta, nuorempi polvi kosti edeltäjiensä työn DDR-kulttuurin ilmentyminä. Todisteet rakennusten purkutarpeesta syntyivät äkkinäisesti. Päätökset ajettiin hetkellisen inhon yllyttämänä useinkaan näkemättä, mitä uutta parempaa ja vaihtoehtoista tilalle.
Kaupungintalon kohdalla purkuinto roihahti, kun Nokian johtoa odoteltiin vierailulle, mutta lattioille kerätyt sadevesiämpärit oli unohdettu paikoilleen. Se oli kuolemantuomio rakennukselle, joka hyvinkin olisi voitu korjata. Tuo on tämän päivän katumuksen motivaatio: kasvava halu entisöidä, kunnostaa, siis kestävä kehitys.
Harras katumus: sanoin ja kuvin
Valokuvaaja Mauritz Hellström ei pyri ihmekonstein todistamaan Espoon puretun kaupungintalon kauneutta. Mielikuvitusta käyttäen Espoo olisi sen kuitenkin voinut ehostaa ja löytää sille uuden käyttötarkoituksen. Kirjaan on koottu usean espoolaisvaikuttajan parahduksia: ei olisi pitänyt.
Ristiriita menneen – tuhotun kolossin ja tämänhetkisen tilanteen välillä on kiistaton. Rakennuksen purku tehtiin vastoin parempaa tietoa tulevasta. Vanhan polven päättäjät surevat sellaisesta, johon he eivät kaikki aina itsekään uskoneet? Vanhaa hallintorakennusta oli helppo halveksia, nyt katua?
Mukaan ei ole valittu niitä, jotka olivat aikoinaan olleet ajamassa purkutuomiota. Espoolaista poliittista painia seurannut muistaa nimiä, jotka surijoiden joukosta nyt puuttuvat: kaupungin johtoa, poliitikkoja ja ne jotka odottelevat uusia tilauksia: suunnittelijoita ja gryndereitä.
Kirottu demokratia
Hyvässä ja pahassa demokratia ei aina löydä sopuisaa päätöstä – oli kyse Espoon keskustasta, Malmin lentokentästä tai sen suhteen, mitä ahneet kaupungit tekevät omille merenrannoilleen – ympäristölleen. Tuho voi toteutua yhden äänen enemmistöllä. Lupaus paremmasta on sekin hiuskarvan varassa.
Puoli vuosisataa sitten Espoon opetus- ja sivistystoimen hallintojohtaja Mauri Alasaari, pappi, esitti näkemyksensä Hanasaaressa 1976 pidetyssä ”Lähiöseminaarissa” demokratisoitumisesta. Silloin kyse oli purkamisen vastakohdasta, rakentamisesta, mitä ja keille, minne ja milloin:
”Kun kaupunki ei voi toteuttaa jotakin hankettaan lähivuosina kaikissa neljässä keskuksessaan, ei sitä suomalaisen demokratian mukaan näy voitavan toteuttaa yhdessäkään. Kun kaupunki ei voi toteuttaa kaikkien taiteenalojen kehittämisohjelmia samanaikaisesti, ei suomalaisen kulttuuridemokratian mukaista ole toteuttaa niistä yhtäkään.”
Espoolla on tiukka paikka. Kun se on tuhonnut ja luonut tilaa, kaupungin olisi todistettava, että tyhjän täyttäminen on onneksi.
Mauritz Hellström: Olipa kerran kaupungintalo – puolustajien kronikka. Espoon Perinneseura ry. 2025.