Kun ihminen onnistuu, tienaa ja menestyy, tulisiko kannustaa, kiittää vai olla rehellisesti kateellinen? Teollisuusneuvokseksi tittelöity sahayrittäjä Ilkka Kylävainio edustaa ihmistyyppiä, jollaisia Suomessa kasvaa, ja jotka tiedostamme vasta, kun heistä meille kerrotaan. Heitä on ympäri Suomen, ja he herättävät kaikki samantapaisen tunteen kirjon. Heitä kiitellään työpaikoista, heidän yritystensä haittoja harmitellaan, ja menestystä kadehditaan.
Sahaaminen liiketoiminnan muotona ei ole kovin seksikästä. Sitä voisi luonnehtia jopa junttimaiseksi pöllien siirtelyksi ja kasaamiseksi. Onpa kirjan keskushenkilössäkin paljon maalaista junttia – ottanut omakseen Frederikin tunnetun uholaulun ”Minä taivu en koskaan, tahdon vain yrittää”. Se sopisi Keitele Groupin kansallis- ja sankarilauluksi jo siksi, ettei yritys ole 42 vuoden aikana tehnyt ainuttakaan tappiollista tilikautta. Mallia muille.
Monelle sahaaminen on outo perinne menneisyydestä, mutta yhtenä metsäteollisuuden osana se on ollut vuosisadat elintärkeä tulonlähde Suomelle ja niille, joilla metsää on ollut. Sahat ovat olleet tärkeä työnantaja. Kylävainion elämäkerta on samalla yrityksen – Keitele Groupin – historiikki, jossa päätekijä on itse elävänä muistelemassa. Siinä on oivalliset ainekset oppikirjaksi, miten selviytyä haasteellisista tilanteista.
Onnistuminen kodin syytä
Monasti onnistuneen yrittäjän tunnistaa jo nuoruuden perhepiiristä. Perheen vanhemmat puolipakottavat nuorisonsa työntekoon antamalla siihen itsekin esimerkin. Jo 10-vuotiaana Ilkka kulki isänsä mukana tämän sahalla ja päätti ryhtyä itsekin isona sahan johtajaksi. Merkille pantavaa on lapsuuden kodissa vallinnut kuri, jota tässä ei valitella.
Piiskaakin tuli. Ilkka oli oveluuttaan laistanut sukulaisvierailusta, jäi yksin kotiin ja ryhtyi ajelemaan perheen uudella traktorilla. Jalat siis ulottuivat jo polkimiin, mutta traktori karkasi pellolla ojaan ja rutisti kymmeniä metrejä aitaa säpäleiksi. Seurasi ruumiillinen rangaistus ja toinenkin: kaksi viikkoa iltatöitä uuden aidan rakentamisessa isän kanssa. Motivoivaa oli, että traktorin ajelu sai jatkua. Nuori mies oppi: munata kyllä voi, mutta toista kertaa ei samaan ole lupaa.
Ihmistyypin ratkaisevin ominaispiirre liittyy luonteenlaatuun. Päättäväisten ihmisten lapset perivät vanhemmiltaan usein tarmokkuuden ja sen arvostamisen. Purnaajat ja valittajat kasvattavat perillisistään usein tyhjäntoimittajia tai ahkeria Mannerheimintiellä istujia. Selviytyjissä on optimismia ja ahkeruutta, sekin periytyvää. Kiroilla saa mutta hyvän asian puolesta.
Kumma taiteenlaji: puun hankinta
Nimittely Keiteleen samuraiksi äkkikuulostaa hyvinkin sotaisalta, mutta sananselittäjien mukaan kyse on kuitenkin alun perin ilmaisusta, jolla tarkoitetaan ”hän joka palvelee”. Ilmaisu sisältää myös rohkeuden olemusta, ja lempinimen Kylävainio on saanut japanilaisilta yhteistyökumppaneiltaan.
Yhtä paljon kuin sahaaja painii naapureiden, ympäröivän yhteisön, menetelmien kehittämisen, kilpailijoiden ja ay-liikkeen kanssa, puun hankinta on oma huolen aiheensa. Maallikolle on yllätys, että puun saaminen on noin kovaa painia. Metsistä haluaa moni välikäsi hyötyä. Kylävainio on ollut ovela ja kehittyi kilvassa itseään mahtavampien kanssa.
Yrittäjäksi ryhtyminen on aivan muuta kuin toisen palveluksessa oleminen. Kyse on siinäkin työnteosta, lupauksista ja sopimuksista, luotettavuudesta. Monesta asiasta neuvotellaan, mikä on kaikkia koskeva taitolaji. Vuosikymmenestä toiseen saamme seurata, kuinka Kylävainio, perhe ja yhteistyökumppanit painivat vastusten kanssa. On kehitettävä osaamista ja tekniikkaa, huolehdittava kannattavuudesta.
Vastassa vuoroin naapurit, vuoroin ay-liike
Väliin yrittäjän on painettava päälle ja käytävä vastahankaan. Työpaikat ovat pienille paikkakunnille elinvoiman ja tulon lähde, mutta kasvavista teollisuuslaitoksista on myös haittaa. Työpaikat ja ympäristövaikutukset panevat yhteiskunnan vallan käyttäjät, siis poliitikot ajoittain toinen toistaan vastaan. Pelkkä kateus motivoi kriittisyyteen – Kylävainiot ovat menestyneet pian puoli vuosisataa.
On nöyrästi neuvoteltava, jotta yritykselle välttämättömiksi katsotut suunnitelmat voivat toteutua. Hankkeita vastustavilla on usein valtteinaan valittajan oikeudet: ainakin kalliiksi käyvän viivyttämisen muodossa. Hankaloittajana on ollut ay-liike, joka on saanut paljon hyvääkin aikaan.
Kylävainio kokee joutuneensa oikeusmurhan, koston ja kateuden uhriksi. Menestys houkutteli ay-liikkeen saaliinjaolle. Teollisuusliitto vaati jähmettäviä sopimusjärjestelyjä, vaikka yhtiön arvion mukaan työntekijöistä vähemmän kuin kolmas osa oli liiton jäsen: se ei kelpaisi sopijaosapuoleksi. Jatkon arvaa: kiristäjäksi asettui kuuluisa AKT: laivoja ei lastata. Mentiin oikeuteen, käräjätuomarin sopiva vaihto poisti AKT:lle kohdistetun uhkasakon. Häviö tuli.
Tilanne ei ollut Keitele Groupille eikä sen tytäryhtiöille ensimmäinen. Ilkka Kylävainio oli jo pitkään otellut ay-liikkeen saneluja vastaan. Sahateollisuuden edustajana Metsäteollisuuden keskusliiton hallituksessa jo 1990-luvulla Kylävainio tunnustaa: ”Liekö se ollut peräti puheenjohtaja Carl. G. Björnberg, joka sanoi minulle, että et voi olla tuollainen Peräkorven Antti”. Kylävainio otti tölväisyn kohteliaisuutena.
Vesa Kärkkäinen: Keiteleen patruuna. Ilkka Kylävainio ja Keitele Groupin tarina. Siltala 2024.
