[rev_slider alias=”ruma-ruoka” mode=”header”][/rev_slider]
Päädyimme porukalla lounasravintolaan, jossa ruoka annosteltiin valmiiksi lautaselle. Jonottaessa valikoin annokseni ja vuoroni tultua kerroin toiveeni henkilölle tiskin toisella puolella. Kaveri tarttui riuskalla otteella kauhaan ja toisti rutinoidusti kolme kertaa tehokkaan Survaisu – Mäjäytys –liikesarjan: woosh – shosh (lautaselle lensi keitetty riisi), woosh – smash (kastike), tsop – spläs (kasvislisuke).
Minulle ojennettu annos tuoksui houkuttelevalta ja ruoka sinänsä näytti siltä, kuin olin odottanutkin eli keitettyä riisiä, aasialaiseen tyyliin maustettua kastiketta ja kasviksia. Mutkatonta, konstailematonta ruokaa, mutta, mutta – mites tämän nyt sanoisi – se oli ruma. Lautaselle roiskaistu kokonaisuus muodostui lähinnä harmaanruskean, ruskean ja ruskeanvihreän sävyisistä massoista, joka kaiken kukkuraksi oli pläjäytetty lautaselle niin, että ruskeat roiskeet olivat lennelleet lautasen reunoille.
Sisuksissani herkkä kaunosielu vavahteli järkytyksestä.
Kun tarkemmin ajattelen, ruma ruoka on yleistä arkilounailla. Harmaan ja ruskean sävyiset värit ovat tavallisia, ja erilaiset padat, kastikkeet ja laatikkoruoat ilmentyvät lautaselle epämääräisinä massoina, tarjoillaanpa ne valmiina annoksina tai valitaan itse lounaslinjastoilta.
Kasvisten kirkkaat värit ovat usein samentuneet, ja muutenkin niiden ulkonäkö viestii heikentyneestä laadusta. Lisäksi liian usein viimeinen visuaalinen kuva lounaalta on astianpalautuslinjaston biojäteastian ammottava kita. Katse etsii epätoivoisesti jotakin mukavampaa kohdetta.
Onko tämä harmistukseni ruoan rumuudesta hienohelmaisen toimistotyöläisen nirppanokkaisuutta, joka vain etsii aihetta purkaa yleistä huonotuulisuuttaan, vaiko oikeutettu vaatimus saada minulle tarjoillun lounasannoksen mukana ravintoarvon lisäksi hippunen arjen kauneutta?
Arki tulee meitä vastaan kaupungin kaduilla rakennuksina, katuina, puistoina ja vastaantulijoiden virtana. Sisätiloissa sama koetaan vähän pienemmässä mittakaavassa, mutta yhtä kaikki arki soljuu silmiemme edestä enemmän tai vähemmän miellyttävänä virtana.
Ruokailuhetken kauneus tai rumuus on osa tätä arkista estetiikkaa. Onhan se kieltämättä pikkuinen ja ohikiitävä kokemus, mutta se tulee eteemme toistuvasti ja useita kertoja päivässä. Vaikka emme itse aktiivisesti sitä huomaisikaan, arjen estetiikka vaikuttaa myös hyvinvointiimme.
Kun kauneus on osa arkea, meillä on hyvä olla. Mutta mitä se arjen kauneus on?
Lueskelin Ossi Naukkarisen Arjen estetiikka – kirjaa ja sovittelin lukemaani lounaskokemuksiini. Naukkarinen antaa arjen esteettisyydelle myös sävyjä, joita en ollut ajatellutkaan.
Estetiikka ei ole pelkästään visuaalista miellyttävyyttä, vaan sen kokemiseen kuuluu hajut, maut, äänet ja muut aistikokemukset. Arkeen mukautuessaan estetiikka voikin tarkoittaa meille yksinkertaisesti toimivaa, sujuvaa ja miellyttävää arkea. Sopivasti aisteja hellivää ja tyynnyttävää, joka ei haasta ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, niin kuin vaikkapa taide tekee.
Visuaalinen kauneus on vain osa arjen esteettisyyttä, eikä välttämättä merkitykseltään tärkeintä. Emme välttämättä kaipaa arkeemme pysähdyttävää kauneuskokemusta, vaan eräänlaista hiljaista sujuvuutta.
Naukkarisen mukaan arjen estetiikka eroaakin taiteen estetiikasta muun muassa siinä, että arjessa jokainen saa määritellä omat esteettiset kriteerinsä: mitkä asiat ovat juuri minulle tärkeitä. Siinä ei taidekriitikoita tarvitse kuunnella.
Ruokaan ja ruokailuun liitettynä arjen esteettisyys olisikin edellä kuvatun perusteella juuri omat odotukset täyttävää ruokaa. Yhdelle se tarkoittaisi tuttua ruokaa, toiselle vatsan täyttävää ruokaa ja kolmannelle ravitsemuksellisesti räätälöityä ruokaa.
Ruokailuun liitettynä arjen esteettisyys voi jollekin olla jotakin ihan muuta, kuin itse ruoka, esimerkiksi eettisesti tuotetut raaka-aineet, hyvä seura tai sopivasti matkan varrelle osunut kuppila. Ehkä kaikkia näitä yhdessä.
Minulle arkiruoka saa mielellään olla myös kaunista. Juhlaruoka sen sijaan voi olla rumaakin.
Näin oli esimerkiksi illallisella, jonka nautimme taannoin Seinäjoella Alvar Aallon suunnitteleman putkan sellissä betonipöydän äärellä. Siihen kokemukseen sopi oikein hyvin peltilautaselle roiskaistu annos, jonka tarjoilija heitti eteemme ja tokaisi. “Syö!”.
Ruman kauneutta pohti myös vastikään Viisi Tähteä –lehti arvioidessaan keittiömestari Jouni Toivasen uusia luomuksia. Arvostettu keittiömestari, joka Luomo-ravintolan aikoihin oli kuuluisa visuaalisista annoksistaan, leikittelee kuulemma nyt rumuudella. Onko se sitten kaunista?
Luettavaa: Ossi Naukkarinen 2011, Arjen estetiikka, Aalto yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu
Mitä mieltä sinä olet?
[wp_quiz_pro id=”48839″]
[avatar user=”anu-hopia” size=”medium” align=”center”]Anu Hopia on elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Turun yliopistossa. Kirjoittanut ja luennoinut kokkauksen kemiasta 1990-luvun puolesta välistä.[/avatar]