Suomi heräsi itänaapurinsa Venäjän kasvaneeseen uhkaan hitaammin kuin ehkä olisi ollut tarpeen, päättelee torstaina julkaistu Ulkopoliittisen instituutin laaja Venäjä-raportti. Venäjän 2000-luvulla Suomeen kohdistamaa laaja-alaista vaikuttamista käsittelevä selvitys päättelee, että varsinkin talouselämässä kuljettiin Venäjän suhteen pitkään laput silmillä. Turvallisuuspoliittisessa ympäristössä on tarkkailtu Venäjän reaktioita ja hienosäädetty omaa toimintaa vähittäin.
2020-luvulle saakka Venäjän toiminta ei herättänyt suomalaisessa päätöksenteossa tai kansalaiskeskustelussa sellaista huolta, joka olisi merkittävästi lisännyt Nato-jäsenyyden kannatusta tai halua muuttaa yhteistyö- ja vuorovaikutusperusteista Venäjä-politiikkaa.
Esimerkiksi EU-säännöksiin pohjautunut kiinteistöomistuksen vapauttanut laki hyväksyttiin eduskunnassa 2000-luvun alussa ilman ainuttakaan puheenvuoroa. Huippuvuonna 2008 venäläisiä kiinteistöostoja tehtiin 905 kappaletta.
Vaikka Suomessa tunnistettiin Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutos itsevarmempaan ja aggressiivisempaan suuntaan, vuosien 2008 Georgian sodan ja 2014 Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan jälkeiset reaktiot pyrkivät ensisijaisesti vuoropuhelun ylläpitämiseen tai jopa tiivistämiseen Moskovan kanssa.
Vielä 2010-luvun alussa Venäjän aiempi, suhteellisen yhteistyöhakuinen linja alkoi korvautua voimapoliittisilla toimintamalleilla. Tämä kehitys heijastui myös Venäjän suhteisiin Pohjoismaiden kanssa. Venäjä alkoi vihjailemaan.
— Vaikka niin sanotut ”venäläiset vihjeet lisääntyivät Suomen syventäessä läntistä yhteistyötään ja Venäjän oman ulkopolitiikan muuttuessa aggressiivisemmaksi, Venäjä ei kohdistanut Suomeen suoria turvallisuuspoliittisia painostustoimia, kuten sabotaasi-, salamurha-, tai vakavia kyberhyökkäyksiä eikä järjestelmällistä vaalivaikuttamista, raportti huomauttaa.
Ulkoministeriöön vuosina 2009–2013 kohdistunut laaja verkkovakoilu ei siis ollut painostustoimi. Se oli tiedonhankintaa.
2010-luvun alkuun tultaessa Venäjän ja Naton välinen kitka oli kuitenkin jo kasvussa, vaikka Naton Lissabonin huippukokouksessa, jossa läsnä oli myös presidentti Dmitri Medvedev, Venäjä määriteltiin liittokunnan strategiseksi kumppaniksi. Osapuolten eräs kiista-aihe vuonna 2010 oli Yhdysvaltain Eurooppaan suunnittelema ohjuspuolustusjärjestelmä, jonka Venäjä pelkäsi murentavan omaa pelotettaan. Medvedev ehdottikin Natolle yhteisen ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamista. Venäjän ehdotuksessa Itä-Eurooppa ja merkittävä osa Pohjois-Eurooppaa, mukaan lukien koko Suomen alue, olisivat kuuluneet Venäjän ohjuspuolustuksen vastuulle. Tämä on selvää etupiiriajattelua.
Varsinainen muutos tapahtui Venäjän tehtyä ensimmäisen hyökkäyksen Ukrainaan ja vallattua Krimin helmi-maaliskuussa 2014. Hyökkäyksen jälkeen Venäjän sotilaallinen toiminta alkoi kasvaa sekä Itämeren alueella että Euroopan arktisissa osissa. Venäjä lisäsi lentoliikennettään Itämerellä ja aiheutti tietoisesti vaaratilanteita Nato-maiden sotilaskalustolle sekä siviilikohteille kuten matkustajalentokoneille.
EU:n vuonna 2014 käynnistyneen pakotepolitiikan myötä suomalais-venäläiset puolustusministerien tapaamiset myös katkaistiin vuorovaikutuksen jatkuessa kansliapäällikkötasolla ainakin vuoteen 2018 asti. Vuoden 2014 jälkeen venäläiset yrittivät ainakin kahteen otteeseen lämmittää puolustushallintojen välistä yhteyttä. Entisen puolustusministeri Antti Kaikkosen mukaan Venäjän tuolloinen puolustusministeri Sergei Šoigu ehdotti hänen puolustusministerikaudellaan kahdenvälistä puhelinkeskustelua, johon hän oli valmis mutta jota ei Venäjän puolelta lopulta kuulunut.
Raportin mukaan ainoaksi selkeäksi Suomen kohdistuneeksi painostusoperaatioksi ajanjaksolla ennen vuotta 2022 jäi vuosien 2015–2016 välineellistetyn maahantulon operaatio Suomen pohjoisrajalla, jonka vakavuutta ei tosin ole syytä vähätellä, ja joka myös muistutti Suomea siitä, ettei se ollut immuuni Venäjän painostuskeinoille, raportti toteaa.
Suhteiden perusasetelma oli aiempina vuosina se, että suhteita kehystettiin hyviksi ja rakentaviksi, mutta mikä käytännössä johti siihen, että Suomi mukautti toimintaansa ennakoimalla Venäjän reaktioita. Vuonna 2014 tapahtuneen Krimin valtauksen jälkeen tunnetuksi tulikin fraasi ”kannattaa tarkkailla Venäjän reaktioita”. Kun suomalaiset alkoivat tajuta, he siis pyrkivät mukauttamaan omaa toimintaansa. Tätä Venäjä myös kykeni hyödyntämään, sillä Venäjän laaja-alainen vaikuttaminen hyödyntää kahdenvälisen suhteen dynamiikkaa ja näin ollen myös Suomen Venäjä-politiikka on tärkeä osa hybridivaikuttamisen maisemaa.
Vasta täysimittaisen hyökkäyksen uhka Ukrainan rajoilla vuodenvaihteessa 2021–2022 ja helmikuussa 2022 käynnistynyt hyökkäys muuttivat Venäjä-suhteen suunnan avoimesti ja konkreettisesti. Naton kannatus ryhtyi kasvamaan räjähdysmäisesti eikä aikaakaan, kun Naton rauhankumppani Suomi hakeutui täysjäseneksi.
Moskovassa Nato-jäsenyyden hakemista pidettiin historiallisena virheenä ja Suomen etujen vastaisena. Ihmettelyn lisäksi Venäjällä arvioitiin sitä, minkälaista Naton infrastruktuuria Suomeen rakennetaan. Merkittävin vastatoimi on tähän mennessä ollut syksyllä 2023 alkanut siirtolaisten välineellistämisoperaatio kaakkoisella rajalla, mikä johti koko rajan sulkemiseen. Lisäksi Venäjä on myös lisännyt Suomeen kohdistuvaa kybervaikuttamista.
Raportti listaa yhteensä 23 eri vaikuttamiskeinoa jotka ovat vaikuttaneet 13 eri väylän kautta. Niillä on ollut kolme keskeistä tavoitetta: tilannekuvan hämärtäminen, päätöksentekoon vaikuttaminen ja toimintakyvyn heikentäminen. Vaikuttamiskeinoja ovat olleet esimerkiksi tiedustelutoiminta, diasporan jäseniin vaikuttaminen, strategiset investoinnit, kulttuuritapahtumien järjestäminen ja rahoittaminen ja oikeudellisen järjestelmän aukkojen hyväksikäyttö.
Raportti päättelee, että Venäjän laaja-alainen vaikuttaminen Suomeen on enimmäkseen tapahtunut laillisten ja avointen kanavien kautta. Toiminta on ollut lähinnä diplomaattista vaikuttamista, verkottumista liike-elämän ja poliittisten toimijoiden kanssa sekä ajatustenvaihtoa ja yhteistyötä useilla eri tasoilla. Suoraa painostusta on käytetty vain harvoin.
Raporttiin tutkijat haastattelivat yli 50 ihmistä. Suurin osa heistä haastateltiin nimettömänä, mutta luvan nimensä julkaisemiseen ovat antaneet esimerkiksi entiset presidentit Tarja Halonen ja Sauli Niinistö, aiemmat Puolustusvoimain komentajat Ari Puheloinen, Juhani Kaskeala, Jarmo Lindberg ja Timo Kivinen sekä joukko ministereitä ja korkea-arvoisia diplomaatteja.
Lue lisää: Raportti: Taloudessa ei ole tajuttu mitä Venäjä tekee