Ranskan pääministeriksi alle kuukausi sitten nousseen Sébastien Lécornun nopea ero on lisännyt paineita ennenaikaisille parlamenttivaaleille. Presidentti Emmanuel Macron nimesi uuden hallituksen myöhään sunnuntai-iltana, mutta se ehti olla vallassa vain 12 tuntia – lyhin toimikausi viidennen tasavallan historiassa. Kansalaisten ja kansainvälisen yleisön silmissä Ranskalla ei tällä hetkellä ole uskottavaa poliittista johtajuutta, ja Macronin asemaan kohdistuu poikkeuksellisen suuria paineita erota kesken virkakauden.
Oppositio oli jo ehtinyt uhata Lécornun hallitusta luottamusäänestyksellä, joka olisi todennäköisesti johtanut sen kaatumiseen välittömästi. Vähemmistöhallituksen kokoonpano herätti laajaa arvostelua, sillä mukana oli useita Bayroun hallituksen ministereitä. Ranskan poliittisessa järjestelmässä presidentti hyväksyy viime kädessä jokaisen ministerin, ja moni kysyy nyt, oliko Macronin ratkaisu tarkoituksellinen provokaatio – ja jos oli, miksi.
Lécornun ero syöksee Ranskan syvimpään poliittiseen kriisiin vuosikymmeniin. Macron on nyt etulinjassa, kun vaatimukset parlamentin hajottamisesta tai jopa presidentin erosta kiihtyvät. Hänen uudelleenvalintansa jälkeen, toukokuusta 2022 alkaen, Ranskassa on ollut jo viisi pääministeriä.
Analogia neljännen tasavallan (1946–1958) loppukuukausiin on ilmeinen. Tuolloin hallitukset vaihtuivat jatkuvasti, ja maa ajautui lähes sotilasvallankaappaukseen, josta se pelastui vain Charles de Gaullen paluun myötä. De Gaulle sai vapaat kädet rakentaa uuden perustuslain yhdessä tulevan pääministerin Michel Debrén kanssa – pohjan nykyiselle viidennelle tasavallalle.
Ranskan viime kuukausien silmitön väkivalta ja anarkia ovat olleet merkkejä siitä, että yhteiskunta on todellisessa kiehumispisteessä. Yhteiskunnallinen epävarmuus ja valtion auktoriteetin murtuminen ovat Euroopan historiassa aina luoneet otolliset olosuhteet populistien ja karismaattisten johtajien esiinmarssille. Tämä yhdistettynä poliittiseen pattitilanteeseen on luonut maahan räjähdysherkän yhtälön, joka on tavalla tai toisella ratkaistava.
Hyppy tuntemattomaan
Oppositiolla on ollut jo pitkään selkeä tavoite: saada loppu sisäpoliittiselle umpisolmulle. Vaatimukset ovat vaihdelleet Macronin erosta ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin, mutta molemmat olisivat nykytilanteessa niin Ranskalle kuin Euroopallekin kuin venäläistä rulettia.
Jos Ranskassa järjestettäisiin ennenaikaiset parlamenttivaalit, gallupien perusteella Kansallinen liittouma (RN) olisi niiden selkeä voittaja. Puolue saattaisi saavuttaa jopa absoluuttisen enemmistön parlamentissa. Kansallinen liittouma on kyennyt kanavoimaan vuosikausien yhteiskunnallisen tyytymättömyyden poliittiseksi pääomaksi. Marine Le Penin ja Jordan Bardellan johdolla puolue on liukunut kohti salonkikelpoisuutta ja asemoinut viestinsä yksinkertaisesti: Ranska ensin – EU:n, globalisaation ja maahanmuuton ongelmia vastaan.
Ranskan poliittinen kenttä on laajemmin liukumassa kohti nationalistisia ja suvereniteettia korostavia arvoja. Kriitikoiden mukaan Kansallisen liittouman viesti on edelleen populistinen, mutta äänestäjien silmissä se on muuttunut uskottavaksi vaihtoehdoksi – sellaiseksi, jota myös vaalit ratkaiseva keskiluokka voisi äänestää.
Kaiken poliittisen turbulenssin taustalla häämöttää jo vuoden 2027 presidentinvaali. Tuorein gallup näyttää Bardellan olevan ylivoimainen suosikki: hänen 35 prosentin kannatuksensa on yli kaksinkertainen keskustaoikeiston suosituimpaan ehdokkaaseen, Édouard Philippeen, verrattuna. Ennenaikaiset vaalit voisivat kuitenkin olla Kansalliselle liittoumalle Damocleen miekka: vaalivoittoa voisi seurata hallitusvastuu, joka uhkaisi puolueen pitkäaikaista tavoitetta saavuttaa presidentin virka.
Politiikan toinen ääripää, populistinen vasemmistolainen Lannistumaton Ranska, ei ole myöskään ollut toimettomana. Puolue on jättänyt kansalliskokoukselle esityksen Macronin erottamisesta. Allekirjoittajina on 104 kansanedustajaa, joihin kuuluu myös vihreitä ja kommunisteja. Tämä kertoo syvästä epäluottamuksesta hallitukseen ja poliittisen kentän sirpaloitumisesta.
Jos Lannistumaton Ranska pääsisi vallan kahvaan, puolue ajaisi läpi pitkäaikaisen tavoitteensa uudesta perustuslaista. Tällöin syntyneessa kuudennessa tasavallassa presidentin valtaoikeuksia leikattaisiin tuntuvasti parlamentin eduksi. Äkkisiltään ajateltuna reformi altistaisi Ranskan poliittisen järjestelmän entistä suurempaan pelin politiikkaan ja teatteriin, joka aikoinaan koitui myös neljännen tasavallan kohtaloksi.
Politiikan mahdoton yhtälö
Ranskassa on kuitenkin merkkejä yhteiskunnallisesta asennemuutoksesta talouden kylmien realiteettien edessä. Lähes 80 prosenttia kansalaisista kertoo olevansa huolissaan julkisen talouden tilasta. Myös käsitys valtion virkojen elinikäisestä turvasta ja työpaikoista saavutettuina etuina on alkanut rakoilla – kehitys, jota vielä hetki sitten olisi pidetty poliittisesti mahdottomana. Tämä herääminen luo pienen mahdollisuuden keskustaoikeistolle haastaa populistinen oppositio.
Ranskan kriisi ei ole vain hallitusneuvottelujen epäonnistumista, vaan osoitus yhteiskunnan ja politiikan kyvyttömyydestä sovittaa yhteen ideologia, taloudelliset realiteetit ja kansalaisten odotukset. Politiikan äärilaidat pyrkivät murentamaan Macronin auktoriteetin ja vähemmistöhallitusten toimintakyvyn. Kolmen blokin – oikeiston, vasemmiston ja keskustaliberaalien – väliltä puuttuu yhteistyön kulttuuri.
Ääriliikkeitä yhdistää Macronin eläkeuudistuksen vastustaminen, saavutettujen etujen puolustaminen sekä EU- ja Nato-kriittisyys, johon usein sekoittuu myötämielisyyttä Venäjän poliittisia intressejä kohtaan. Jos joko Kansallinen liittouma tai Lannistumaton Ranska pääsisivät vallan kahvaan, seuraukset Euroopan turvallisuudelle olisivat arvaamattomat.
Pahimmassa tapauksessa Ranskasta voisi tulla Länsi-Euroopan uusi krooninen häirikkö – valtio, joka asettaa kansalliset intressit yhteisen eurooppalaisen idean edelle. Tällainen kehitys tarjoaisi Venäjälle ja Kiinalle otollisen pelikentän: hybridivaikuttamisen kohteen, jossa Troijan hevosina toimisivat Euroopan omat poliittiset äärilaidat.
Ranska seisoo jälleen historian risteyksessä – ei vain etsiessään uutta hallitusta, vaan uutta poliittista suuntaa, joka määrittää koko Euroopan vakauden vuosiksi eteenpäin.
