Naton kesän 2024 huippukokouksessa linjattiin yhteiseksi tavoitteeksi, että jäsenmaat suuntaavat tulevaisuudessa jopa viisi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustukseen. Tästä 3,5 prosenttia kohdistettaisiin suoraan sotilaalliseen suorituskykyyn ja 1,5 prosenttia puolustusta tukevaan infrastruktuuriin. Suomelle tämä jako on erityisen tärkeä, jotta keskustelu ei typisty lukuihin ilman sisältöä.
Suomi on jo sitoutunut nostamaan puolustusmenonsa kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2029 mennessä. Silti on selvää, että myös tämän tason jälkeen edessä on lisäpanostuksia – ei vain määrällisesti, vaan laadullisesti. Kun puolustusta tukeva infrastruktuuri etenee jo monin osin muiden hallinnonalojen ja EU-rahoituksen kautta, huomio tulee entistä tarkemmin kohdistumaan siihen, miten ja millä perusteilla tuleva 3,5 prosentin suorituskykyosuus rakennetaan. Tämän rahoittaminen ei voi perustua pelkkään velkaantumiseen. Se vaatii kestävää, ennakoitavaa ja poliittisesti hyväksyttävää rahoituspohjaa.
Ensimmäinen keino on kotimaisen puolustusteollisuuden järjestelmällinen vahvistaminen. Se ei ole vain osa taloutta, vaan kriittinen elementti huoltovarmuudessa ja operatiivisessa uskottavuudessa. Ulkomaisiin hankintoihin liittyvät vastainvestoinnit voidaan valjastaa tehokkaammin kotimaisen osaamisen kehittämiseen. Lisäksi puolustustuotannon verotuottoja – kuten ansio- ja yhteisöveroja – voidaan osittain korvamerkitä puolustusmenoihin. Erityisesti korkean teknologian vienti, kuten kyberturva, sensorit ja miehittämättömät järjestelmät ovat tärkeässä osassa.
Toinen keskeinen ratkaisu on turvallisuusrahaston perustaminen. Rahasto voisi toimia monivuotisten strategisten investointien rahoituskanavana erityisesti kalustohankintojen, tutkimuksen ja varautumisen osalta. Sen pääomarahoitus voisi koostua valtionyhtiöiden osingoista tai hallitusti realisoidusta valtionomaisuudesta. Malli tarjoaa budjettiteknistä joustavuutta ja antaa mahdollisuuden tasata menoja yli vaalikausien. Ruotsissa käytössä oleva puolustusrahasto osoittaa, että pitkäjänteinen rahoitus voidaan rakentaa myös ilman pysyvää budjettisitoutumaa.
Kolmantena kokonaisuutena on EU:n ja Naton tarjoamien rahoitus- ja yhteistyömekanismien hyödyntäminen. EU:n CEF- ja EDF-ohjelmat tukevat kriittistä infrastruktuuria ja puolustusteknologian kehittämistä, jotka sopivat erityisesti Naton 1,5 prosentin koriin. Naton yhteishankinnat puolestaan mahdollistavat kustannustehokkaampaa materiaalihankintaa ja lisäävät yhteentoimivuutta. Tähän tarvitaan hallinnollista aktiivisuutta, jotta ohjelmiin päästään vaikuttamaan ja niitä kyetään hyödyntämään ajoissa.
Myös kansallisesti voidaan ottaa käyttöön uusia, rajattuja ja tarkoituksenmukaisia rahoitusratkaisuja. Huoltovarmuusmaksu esimerkiksi energia- tai logistiikkasektoreille sekä kyberturvamaksu suurille digialan toimijoille voisivat muodostaa hallitun lisärahoituslähteen. Lisäksi ympäristörahoituksen ja ilmastorahastojen ylijäämiä voidaan kohdentaa niin kutsuttuihin kaksikäyttöhankkeisiin, joissa yhdistyvät vihreä siirtymä ja strateginen varautuminen.
Budjettikehyksen sisällä voidaan vahvistaa rahoituksen pitkäjänteisyyttä esimerkiksi osuusperusteisella budjettisäännöllä, jossa tietty prosenttiosuus – esimerkiksi 5–7 prosenttia – valtionverotuloista ohjataan puolustusmenoihin. Tämä vähentäisi vuosittain vaihtelun aiheuttamaa epävarmuutta ja tukisi pitkän aikavälin suunnittelua. Lisäksi siviili- ja sotilasresurssien yhteiskäyttöä voidaan laajentaa: esimerkiksi viestintäverkot, kuljetusjärjestelmät ja varastointi voivat tukea useiden hallinnonalojen tarpeita.
Puolustusmenojen kasvattaminen on väistämättä osa tulevien hallitusten ohjelmaa. Siksi on syytä siirtyä yksittäisten hankkeiden sijaan kohti kokonaisvaltaista, kestävästi rahoitettua turvallisuuspolitiikkaa. Puolustuksen rahoitus ei myöskään tarvitse edellyttää mustavalkoisella tavalla vain veronkorotuksia tai leikkauksia, vaan strategista kykyä yhdistää jo olemassa olevia rahoituskanavia, priorisoida tehtäviä ja tarkastella valtion roolia mahdollistajana.
