Suomessa on ainakin viime aikoina ollut tapana kunnioittaa vaalitulosta. Luulen, että yhdelläkään nykypoliitikolla ei ole halua palata takavuosiin, jolloin maassamme noudatettiin hävettävää poliittista kulttuuria. Hallitus oli jokseenkin samapohjainen riippumatta siitä, miten kansalaiset äänestivät.
Tällä kerralla ykkösenä tuli maaliin kokoomus ja hopealle sijoittui perussuomalainen puolue. Pääministeri Sanna Marin laittoi kaiken yhden kortin varaan vasemmistohallituksen puolesta ja hävisi, vaikka oma puolue menestyikin hyvin.
Meiltä väistyy todennäköisesti lähihistorian vasemmistolaisin hallitus ja sen korvaa kenties kaikkien aikojen oikeistolaisin kokoonpano. Niille porvareille, joille vasemmisto on ollut enemmän kuin punainen vaate, tilanne miellyttää, ja ne, sisaret ja veljet vasemmalla, jotka haluavat neljän vuoden päästä uudelleen hullun rahan vaihtoehdon, syntyvä koalitio lienee oivin rosteri.
Onko Suomi siis poliittisesti jaettu keskeltä kahtia? Onko meille syntynyt käytännössä kahden puolueen järjestelmä? Totta onkin, että, joka kiistää kokoomuksen ja SDP:n johtavan aseman, sulkee silmänsä. Toki keskusta väittää olevansa keskellä ja vihreät edellä ja RKP joka paikassa, mutta todellisuudessa ne joutuvat valitsemaan jommankumman vaihtoehdon kahtiajakotilanteessa.
Jos asiaa taas tiedustelee asianosaisilta, vastauksena on hevosenkakkabingossa opeteltu hokema: Vaalitulos ratkaisee. No tietenkin se ratkaisee, mutta asiaa on syytä pohtia myös arpajaisia syvällisemmin.
Sinipunahallitus on Suomen poliittisessa historiassa jokseenkin tuore vaihtoehto. Olin itse nuorena kansanedustajana todistamassa Harri Holkerin hallituksen syntymää. Työ ei sujunut kovin onnistuneesti. Kokemuksen puute näkyi ja hallituksen loppuaikana putkahti lama. Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön yhteiskokoonpanot selvisivät paljon paremmin.
Alkujuuren sinipunalle loi aseveliakseli, erityisesti Tampereella puhallettiin yhteen hiileen. Mutta aika oli toinen. Miehet olivat tavanneet toisensa juoksuhaudassa.
Puolueet noudattavat tänä päivänä yhteistyön sektorilla aika lailla puheenjohtajansa ajattelua. Kun Sanna Marin teki itsestään politiikan rocktähden ja kun vaalitulos oli varsin hyvä, ei SDP:stä löydy niitä, jotka sanovat, että valtiontalouteen olisi tullut kiinnittää enemmän huomiota ja muutenkin olisi ollut viisasta ainakin joskus vilkuilla kokoomuksen suuntaan. Antti Lindtman saattaa ainakin aluksi olla edeltäjänsä vanki.
Rehellisesti on myönnettävä, että kokoomuksesta löytyy omat ”sannamarinit”. On niitä, jotka haluavat kyykyttää SDP:tä ja uskovat sille nykytilanteessa olevan edellytyksiä.
Suomi kaupungistuu ja maahan muuttaa yhä kasvava joukko muita kuin suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään puhuvia ihmisiä. Se tarkoittaa, että kokoomus ja demarit tulevat kasvamaan.
Onneksi Petteri Orpo ja Antti Lindtman ovat yhteistyökykyisiä ja -haluisia poliitikkoja. He eivät istu samassa hallituksessa seuraavan neljän vuoden aikana, mutta ymmärtävät varmasti, että kannattaa aina miettiä kaksi kertaa minkä kokoisen poliittisen kiven heittää kohti toista. Tietenkin tulemme näkemään tiukkaa, edellisen hallituksen politiikan hylkäävää, hallituspolitiikkaa ja toisaalta tomeraa oppositioheittelyä. Mutta hyvä olisi, jos kaikki tehtäisiin niin, että lopullisesti ei hellitä yhteistyön narusta. Politiikan kaksinapaisuus ei ole suomalaisen yhteiskunnan etu.
