Alussa oli populismi.
Populismin historian voi katsoa alkaneen veljesten Tiberius ja Gaius Gracchus poliittisesta toiminnasta Rooman tasavallassa 130- ja 120-luvuilla eaa. Aseena oli muun muassa maareformi.
Veljekset hakivat kansantribuuneina (lat. tribunus plebis) itselleen poliittista suosiota ja valtaa senaatin (lat. senatus eli vanhainneuvosto) kustannuksella koukkaamalla kansankokouksen (lat. concilium plebis) kautta. Kuinka edustava vallan itselleen Roomassa kaapannut senaatti, joka oli alun perin tarkoitettu vain neuvoa-antavaksi elimeksi, tuolloin oli, onkin sitten kokonaan toinen asia.
Rooma suistui veriseen poliittisen väkivallan kierteeseen, joka lopulta tuhosi vanhan tasavallan. Tilalle tuli Gaius Julius Caesarin perustama diktatuuri 49 eaa.
Populistiset puolueet ovat ideologisesti onttoja, kuten on Moíses Naím kirjoittanut, viimeksi erinomaisessa nykypolitiikan läpileikkauksessaan The Revenge of Power (2022). Niiden olemassaolo perustuu kansan syvien rivien (lat. populus) puolustamiselle korruptoitunutta eliittiä ja/tai ulkoista uhkaa vastaan. Populistit lupaavat ja tarjoavat kannattajilleen kostoa – joko symbolista tai todellista.
Populismi on aina ennen kaikkea strategia valtaan pääsemiseksi. Sen lietsoman protestin taisteluhuuto vihattuja valtaapitäviä kohtaan on tuttu niin 2000-luvun alun finanssikriisien kurittamasta Argentiinasta (“Que se vayan todos!”) kuin Donald Trumpin Amerikasta (“Lock her up!” ja “Drain the swamp!”).
Sitten tuli identiteettipolitiikka. Luokkataistelun ja luokkaidentiteetin merkitys katosi, kun kommunismin ja kapitalismin ideologinen kamppailu päättyi jälkimmäisen selkävoittoon. Yksilöllisyys ja jokaisen omalla tahollaan tekemät valinnat korostuivat. Kehitystä vauhditti teknologian murros, joka antoi meille jokaiselle valtaa, niin sananvaltaa kuin rakenteista riippumatonta mobilisointivaltaa, jota käytämme samanhenkisten kuplissa.
Tätä kehitystä on kutsuttu identiteettipolitiikan ajaksi. Muinaisessa Kreikassa filosofit päättelivät, että ihmisen sielussa (kr. psykhe) oli kolme osaa. Ne olivat logos, epithymia ja thymos. Professori O.E. Tudeer on suomentanut nuo Platonin Valtiossa (vuoden 1933 suomennos) järjeksi, himokkuudeksi ja kiihkomieleksi.
Francis Fukuyama on kirjassaan Identity: Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition (2018) tarttunut kiihkomieleen, joka edustaa sekä vihan että ylpeyden lähdettä ihmisessä. Antiikintutkija Marke Ahosen mukaan järjen ja tunteen konflikti on helppo hahmottaa, mutta kuvamme konfliktista jää vajavaiseksi ilman thymosta, jossa on elementtejä niin aggressiosta ja täysimittaisesta raivosta kuin myös sisusta ja sinnikkyydestä.
Fukuyaman mielestä thymos, arvostuksen ja kunnioituksen hakeminen, näyttelee keskeistä osaa modernin identiteettipolitiikan taustalla. Identiteettipolitiikka on loppujen lopuksi vain henkilöiden itselleen määräämää terapiaa.
Puolueet eivät siis ole keksineet identiteettipolitiikkaa. Ne voivat haaveilla vain välineen roolista itseään toteuttavien yksilöiden muodostamien joukkojen omaksumassa terapiassa.
Niinpä vanhat (puolue)koneistot menettävät merkitystään, kun liikkeet ilman johtajia ottavat niiden paikan. Puolueille onkin tarjolla vain se rooli, kuinka hyvin ne pystyvät tunnistamaan omia valtapyrkimyksiään palvelevia teemoja tarjolle terapian polttoaineeksi.
Kaiken kruunasi negatiivinen polarisaatio.
Sosiaalinen media on tuonut politiikan sosiologiaan viimeisimmän käänteen nimeltä negatiivinen polarisaatio. Populaarikulttuuria ruotiva esseisti Chuck Klosterman on ajoittanut muutoksen niinkin tarkkaan kuin vuoteen 2003.
Negatiivinen polarisaatio tarkoittaa sitä, että olemme kiihkeästi jotakin vastaan sen sijaan, että olisimme jonkun asian tai puolueen puolesta. Määrittelemme oman identiteettimme sen mukaan, mitä vihaamme tai inhoamme emmekä sen mukaan, mitä kannatamme. Vihasta ja antifaniudesta on tullut meille keskeisin tapa rakentaa oma identiteettimme ja ruokkia sielumme kolmatta osaa eli thymosta.
Näinä päivinä negatiivinen polarisaatio on myös helpoin tapa saada niin kannatusta, kannustusta, huomiota ja suosiota. Niistä seuraa valta. Helppoa kuin heinänteko. Riittää, että vastustaa raivokkaasti jotain.
Mitä tästä on seurannut?
Monelle voi tulla yllätyksenä se, että vuosien 2007 ja 2019 eduskuntavaalien välillä äänestäjien määrä on kasvanut 300 000:lla. Muutosta voi selittää sillä, että politiikasta on tullut selkeämpää, yksinkertaisempaa ja kiinnostavampaa.
Samalla poliittinen keskusta on tyhjentynyt. Mitä tai ketä voi poliittisesta keskustasta käsin vihata? Tai kenen identiteetti voi rakentua sille, että olenpa keskiverto, jolla ei ole varmoja mielipiteitä mistään.
Vihaaminen taas on helppoa hommaa, mikä voi alentaa politiikkaan osallistumisen kynnystä ja tehnyt harkitsevasta toisaalta, toisaalta -identiteetistä reliikin. Mutta loppujen lopuksi populismi, identiteettipolitiikka ja negatiivinen polarisaatio on synnyttänyt myrkyllisen keitoksen, jolla on isoja vaikutuksia yhteiskunnalliselle keskustelulle (eng. public sphere).
Erityisesti jos tuota julkista keskustelua myrkytetään edelleen keinoilla, jotka ovat tuttuja mm. Venäjän disinformaatioarsenaalista (ven. aktivnye meropriyatiya), joista mm. Suomessa Sitran demokratiapäivässä piipahtanut Peter Pomerantsev on puhunut.
Vihaan ei voi vastata mitenkään rakentavasti. Vastustajia vain vihataan takaisin. Vihaa ja inhoa myös lietsotaan herättelemällä pelkoja ja mustamaalaamalla. Lopulta kukaan ei enää juuri vaivaudu tai joudu puolustelemaan tai argumentoimaan oman näkökulmansa puolesta.
Siksipä Naím on nostanut populismin ja polarisaation rinnalle vielä kolmannen P:n eli post-truthismin. Post-truthismi sekoittaa keitosta hämmentämällä totuuden ja valheiden välistä rajaa ja riistämällä meiltä yhteisen jaetun todellisuuden.
Mitä näille voimille voi tehdä?
Suomessa puolueet ovat reagoineet tähän kehitykseen lähinnä suuntaamalla niiden energiaa sisäänpäin. Tuntuu, että niissä on tyydytty kyyristelemään omissa nurkissa. Politiikkaa tehdään omille kannattajille tarjoamalla heille antifanittamisen kohteita. Niinpä vielä näinkin myöhään tätä vaalikautta on moni asia hallituspuolueiden mielestä yksinkertaisesti edeltäjien vika.
Usein ratkaisuna näkee esitettävän erilaisten demokraattisten osallistumismahdollisuuksien lisäämistä. Tätä argumenttia näyttävät tukevan kyselytutkimukset. Sitran mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista haluaisi osallistua enemmän yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.
Itse olen taipuvainen uskomaan, että tuo on enemmän oire kuin lääke. Populismin, identiteettipolitiikan, negatiivisen polarisaation ja post-truthismin aikana emme luota päätöksentekijöihin ja heidän tekemiinsä valintoihin. Päinvastoin vihaamme heitä ja suhtaudumme heidän prioriteetteihinsa epäuskolla. Onko siis mikään ihme, että haluamme itsellemme lisää sananvaltaa päätöksenteossa?
Ja ratkaisisiko vaikutusmahdollisuuksien lisääminen myrkyllisen keitoksen ongelman? Vai hämmentäisikö se sitä vain lisää? Keitoksessa on kyse uuden teknologian kiihdyttämistä vanhoista voimista ja taipumuksista.
Luottamustutkija Rachel Botsman on pitänyt esillä yhtä hopealuotia, jolla voisi leikata vihan ja antifaniuden läpi. Se on nöyryys. Mutta uskaltaako yksikään päättäjä tarttua siihen? Monelle heistä riittää, että hyökkää, lietsoo eripuraa ja post-truthismia keräten samalla aplodit omilta. Tuo on resepti politiikan supertähdeksi syttymiselle, kuten Taru Tujunen on kirjoittanut.
Yksi mielenkiintoinen vaihtoehto voisi olla Irlannissa käytössä ollut kansankokous (iiriksi An Tionól Saoránach), joka laati muun muassa ehdotuksen maan aborttilainsäädännöksi.
Jos kansankokoukseen vetoaminen synnytti populismin, niin voisiko paluu demokratian juurille auttaa sen nykyvariantin voittamisessa? Silloin lääke olisi erimielisyyksien hallinta keskustelevan kansankokouksen kautta ilman tarvetta vedota Instagramissa ja Twitterissä populuksen thymokseen.