Tammi julkaisee tänään Eija-Riitta Korholan teoksen Kuolemaa nopeampi. Lähikuvia elämästä. 59-vuotias filosofian tohtori Korhola on entinen kokoomuksen varapuheenjohtaja, joka istui Euroopan parlamentissa vuosina 1999-2014.
– Sain tänään puhelimessa tietää, että minussa on nopeasti leviävä, aggressiivinen syöpä, Eija-Riitta Korhola toteaa kirjansa ensimmäisessä lauseessa maaliskuussa 2017.
Kuolemaa nopeampi on harvinainen ja rankka kuvaus Korholan sairaskamppailusta, mutta myös kauniista muisteluista ja syvistä pohdinnoista. Hänen rintasyöpänsä leikattiin heti tutkimuksen jälkeen. Haavaan mennyt bakteeri aiheutti tulehduksen, sädehoito aiheutti palovammoja; toipumiseen ja hoitoihin liittyi monia muitakin rajuja ja pitkään kestäneitä vaikeuksia.
– Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei sairastamani syöpä ota voittoa minusta, ja olen siitä onnellinen. Sanon tämän kuitenkin sillä nöyryydellä, joka salakavalaan, piileskelevään ja muuntautumiskykyiseen sairauteen kannattaa aina liittää.
– Tarinani ovat osin kairauksia menneisyyteen sairasvuoteelta, osin nykyhetkeä ja syövänhoidon kliinistä arkea. Osin ne selittävät mikä teki minusta minut, osin ne ovat vain sitä triviaalia havainnointia elämästä, johon otan iloisesti oman käden oikeuden: kirjani on tarinoita politiikasta, filosofiasta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja uskosta, hän kirjoittaa esipuheessa.
Korhola kertoo sairaskertomuksestaan avoimen inhorealistisesti. Kirjan luvuissa hän käsittelee lisäksi niin ystäviään, Dostojevskia, Jobia, itkemistä, lapsuuttaan kuin värikkään elämänsä muitakin tapahtumia.
– Niinhän itsekin ajattelin kauan: ”Täytyykö olla kapea katse, kun kuljen kapeaa tietäsi, Jumala? Vai kuljenko enää, kun tätä kysyn”, kirjoitin nuorena äitinä päiväkirjaani. Mitähän ajattelet tästä kaikesta? Ihmettelin sitä jo lapsena. Miten Jumala jaksaa kuunnella aina samoja juttuja. Entä jos hän ei pidäkään loppusointurunoudesta, vaikka joutuu kuuntelemaan sitä virkansa puolesta koko ajan? Usko tuottaa merkillisiä, ääreviä ilmiöitä, joita haluaisin ymmärtää. Miksi se tekee joillekin niin ilmeisen pahaa, miksi toinen kukoistaa saman uskon voimasta?
– Nurkissa lämmittävä Jumala, sinä olet ainoa mahdollisuus. Pakenemme syliisi, kun sinulla lyödään. Sylissäpitäjä ottaa vastaan, kun Kirjanpitäjällä uhataan. Lapsena huomasin siellä valon ja lämmön, nyt ymmärrän miksi: kaikki on armoa.
Elämän rohkein ele
Esipuheessa Eija-Riitta Korhola toteaa kirjoittaneensa aikanaan isälleen kirjaa kilpaa hänen kuolemansa kanssa. Isän piti ehtiä lukea kaikki. Nyt tytär kirjoitti kirjaa itselleen – ”minun olisi oltava kuolemaa nopeampi”, hän selittää uutuuskirjan nimen.
Herkässä Kuolemaa nopeampi -nimikkoluvussa Eija-Riitta Korhola kertoo suhteestaan isäänsä, sodassa haavoittuneeseen ja sisäänpäin kääntyneeseen veteraaniin, jonka kanssa puuttuneesta suhteesta nuori tyttö kärsi. Korhola kirjoittaa 15- tai 16-vuotiaana rukoilleensa keinoa lähestyä etäistä isäänsä.
– Sitten tajusin, ettei mitään keinoa ole. Ehdottomasti ei ole mitään luontevaa tapaa, ei mitään aasinsiltaa. Jos haluan sanoa hänelle, että rakastan häntä, minun on suostuttava siihen, että se on outoa, kömpelöä ja naurettavaa. Jos odottaisin sopivaa hetkeä, saisin odottaa vuosikaudet.
– Niin tein elämäni rohkeimman eleen. Menin olohuoneeseen seisomaan hänen eteensä. Sanoin: Isä, minulla on sinulle asiaa. Minä rakastan sinua. Isä hätkähti: Häh? Eija, mitä sanoit? Tein sen uudelleen ääni vapisten: Isä, rakastan sinua. Hän vastasi hämmentyneenä jotakin sellaista, että niinhän hänkin – mutta en enää jäänyt siihen kuuntelemaan: pakenin huoneeseeni ja itkin helpotuksesta. Nyt se on sanottu.
Isän ja tyttären välit muuttuivat vähitellen.
– Meillä oli salaisuus. Katsoimme välillä toisiamme silmiin. …Opimme puhumaan, aloin kysellä kaikenlaista. Isä alkoi kertoa muistoja sodasta ja painajaisistaan, joita hän edelleen näki”
– Joskus oikein ihmettelen, miten pitkälle pääsimme puhumattomuuden maailmasta. Lopulta halasimme, juttelimme, vitsailimme. Minulla oli oikea isä! Katsoin elämääni uusin silmin, ja näin, että hän oli rakastanut minua koko ajan; vain yhteinen kieli ja uskallus oli puuttunut.
LUE MYÖS:
”Elämäni pahin kidutusviikko; imuri vetämään mätää pois”
