Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa asuu kourallinen länsimaalaisia: He ovat suurlähetystöissä työskenteleviä diplomaatteja. Nyt he kertovat Telegraphille, millaista on työskennellä ja asua maailman eristyneimmässä valtiossa.
Toisin kuin maassa vierailevilla turisteilla, jotka ovat jatkuvasti oppaiden valvovien silmien alla, diplomaateilla on oikeus liikkua kaupungissa melko vapaasti. Tämä antaa heille ainutlaatuisen mahdollisuden tutustua Pjongjangiin ja sen asukkaisiin.
Diplomaattien mukaan elämä Pjongjangissa on monin tavoin haastavaa. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin käteisen nostaminen oli mahdotonta.
– Joka kuukausi, minä tai joku toinen henkilökunnan jäsen matkusti lentokoneella Pekingiin nostamaan 30 000 tai 40 000 euroa käteistä, kertoo maassa Ison-Britannian suurlähettiläänä vuosina 2012-2015 toiminut Mike Gifford.
– Se oli vähän surrealistista. Olit lentokentällä, ja näit Saksan [suurlähetystön] kolmannen sihteerin kantavan [raha]laukkua. […] Mutta näin me kaikki teimme, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Ostoksilla käyminen ei ollut sen helpompaa.
Gifford muistelee, että ostosten tekemiseen oli pakko varata runsaasti aikaa. Kaupungissa oli joitakin ulkomaisille tarkoitettuja supermarketteja, mutta valikoimassa ei ollut kehuttavaa.
– Joskus jääkaapit olivat täynnä Perrierin vettä, ja se oli hienoa, mutta en minä aina halua Perrierin vettä, Gifford naurahtaa.
Lindsey Miller, jonka puoliso työskenteli suurlähetystössä, tajusi myös nopeasti, että uusien ystävyyssuhteiden luominen paikallisten kanssa oli helpommin sanottu kuin tehty. Koskaan ei voinut tietää, mitä toinen oikeasti ajatteli, eikä kysyäkään voinut.
Yhteydenpidossa ulkomaailmaan oli omat vaikeutensa. Vaikka Munsudongin suurlähetystöalueella oli wifi, se oli tuskallisen hidas. Viestejä pystyi lähettämään, mutta esimerkiksi videon lataaminen kesti ikuisuuden.
Aikaansa Miller kulutti kävelemällä, taekwondoa harrastamalla ja kylpylöissä käymällä. Hän myös vieraili erilaisissa merkitsemättömissä kaupoissa.
– Menet rakennukseen, jossa on kauppa, joka myy ruohonleikkureita ja juustoa. Vastapäätä on kahvila, joka on niin piilossa, ettet edes arvaisi sen olevan siellä. Sitten kävelet sen läpi, ja takana on kuntosali, ja erinomaisesti varustettu sellainen, Miller kertoo.
– Ne sijaitsevat kasvottomissa rakennuksissa, joten täytyy mennä vain sisälle katsomaan, mitä siellä on.
Diplomaatit matkustivat säännöllisesti Kiinaan hankkimaan perustarvikkeita kuten voita ja pekonia, joita oli vaikeaa löytää Pohjois-Koreasta. Jos henkilökunnalla oli terveyshuolia, piti hoito myös hakea naapurimaasta. Pohjois-Koreassa lääketieteen taso kun oli heikko.
Ison-Britannian suurlähettiläänä vuosina 2015-2018 toiminut Alastair Morgan muistelee, kuinka kerran erään diplomaatin puoliso sairastui. Hänet vietiin Pjongjangin keskussairaalaan, jossa hoidot kuitenkin vain pahensivat hänen tilaansa. Lopulta hänet vietiin Kiinaan, jossa lääkärit diagnosoivat hänellä vältitömästi puhjenneen umpilisäkkeen.
– Kun ylitimme sillan Pohjois-Koreasta Kiinaan, ja tämä kuulostaa naurettavalta, mutta tuntui, että olimme viimein vapaassa maassa, sanoo Saksan entinen suurlähettiläs Thomas Schaefer.
Koronapandemian jälkeen lähes kaikki länsimaiden suurlähetystöt kaupungissa suljettiin. Puolan ja Ruotsin lähetystöt ovat sittemmin avautuneet uudelleen, mutta esimerkiksi Saksa ja Iso-Britannia eivät ole vielä palanneet.
Morganin mukaan suurlähetystöillä on tärkeä rooli Pohjois-Koreassa, vaikka niiden ylläpito onkin kallista.
– Pystyimme antamaan hallinnolle viestejä, joiden välittämistä emme voineet jättää [Pohjois-Korean] ulkomaisille diploamateille, hän tiivistää.
