Käsitteenä perheyritys ei kaipaa pidempiä määrittelyjä. Niitä analyytikko voi eritellä liiankin kanssa. Monet tänään toimivista perhe- tai sukufirmoista ovat saaneet alkunsa Suomeen ulkomailta muuttaneista yrittäjistä. Kyse oli halusta kokeilla, päästä toimimaan neitseellisillä markkinoilla ja hyötymään täällä vallinneista otollisista olosuhteista. Tulijoita saapui monista Euroopan lähikolkista, ja Suomi oli ottava heidät vastaan myötämielisesti, vaikka elettiin vielä keisarivallan aikaa.
Suuren erehdyksen sosialidemokraatit tekivät kuitenkin vuoden 1918 alussa kaapatessaan vallan ja yllyttäessä kannattajansa punakapinaan. Useiden sukuyritysten työntekijät joutuivat lukuisten henkirikosten kohteiksi. Kiihotus johti alhaisiin veritekoihin, jotka voittaneen osapuolen oli helppo myöhemmin muistaa ja kostaa. Ennakkoluulojen lietsonta sai jatkoa 1960-luvulla, jolloin luokkataistelun Golgata-Olga, Kristiina Halkola lauloi jumppavirtensä ”Laulu 20 perheestä”.
Vaikka pääministerillämme on tänään sen seitsemän neuvonantajaa ja konsultteja pilvin pimein, lienevätkö näytelmän kuiskaajat nyt liiaksi tuon luokkavihan ja -hengen hyperventilaatiossa. Joukko tutkijoita antaa perheyrityksistä kirjoittamassaan historiikissa niille synninpäästön, joskin kertovat myös siistin version niihin liitettävistä varjopuolista.
”Suomalainen perheyritys” on yrittämisen kertomus. Perustajia, perheitä ja yrityksiä on suuri määrä – monet nimistä vieraskielisiä. Perusasetelma oli patriarkaalinen, patruuna johti ja joskus vaimokin, jopa menestyksekkäästi. Omistajia oli kunnioitettava, mikä oli harrasta viisautta: työrauhan tae.
Yhteistyötä, kartelleja ja kasvojen pesua
Myönnettävä on, että pitkään – jollei jopa yhä – perheyritykset ja niiden taustalla elävät suvut ovat vaikuttaneet kansan silmissä rikkailta, kadehdittavilta ja salamyhkäisiltä. Voimakkaiden hahmojen johtamina yritykset ovat olleet hierarkialta ja toimintakulttuureiltaan arvoituksellisia. Muuan kroisos teki sinunkaupat lähialaisensa kanssa vasta, kun tämä oli ollut uskollinen palvelija neljännesvuosisadan ajan. Toisaalta kokemuksesta kaikki tietävät, ettei Ruotsista meille rantautunut sinuttelu tuonut uutta autuutta.
Perheyritysten historia ei sisällä pureutumista elämään lattiatasolla, yksi ääni ja yksi mies toimivat selkeänä ohjenuorana. Historia kulkee ylhäisesti murusiin takeltelematta. Kaikki sujui selkeästi, kun yksi määräsi, liittoutui liike-elämän muiden toimijoiden kanssa ja kykeni sääntelemään markkinoita. Ajat kuitenkin muuttuivat, ja reilut kilpailun edellytykset syntyivät osin pakon kautta.
Vasta vuonna 1998 sukuyrityksiä yhdistänyt liittouma sai nimekseen Perheyritysten liitto. Näin se saavutti näkyvämmän roolin maineen kiillottajana ja vaikutusmahdollisuuksiensa parantajana. Tämän vuosituhannen puolella liittoa kohtasi onni, kun Matti Vanhanen sai työpaikan liiton toimitusjohtajana, kiitos liiton hallituksen puheenjohtajan Anne Bernerin. Onni ei kuitenkaan kohdannut Suomea, kun keskustapuolue palkitsi Bernerin liikenneministerin vakanssilla, hetkeksi.
Perheyritykset Suomen pelastajina
Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenet merkitsivät menestystä niin 1920-luvun kuin 1930-luvun puolivälien tietämillä. Maailmanlaajuinen lama siinä välissä oli kaikille rankka opetus, joka tappoi turhaa unelmointia, mutta josta irtiotto oli kestävyyskoe. Perheyritysten sisäisessä kulttuurissa tapahtui vielä varsin vähän muutoksia. Elettiin vielä herrojen kannalta turvallista herrojen aikaa. Suomi oli keskeneräinen, henkinen ja taloudellinen työmaa.
Yksityisyritykset muodostivat osaamisen ja liiketoiminnan energiavaraston, kun maailma ja maa elivät kriisin aikaa. Niin sotavuodet kuin raskaat sotakorvaukset ohitettiin tiiviin yhteisen vastuunkannon kautta. Valtiovalta toivoi ja edellytti, perheyritykset olivat mukana. Tämä merkitsi muodostuvia kauppasuhteita, materiaalin hankintaa, työtä ja toimeentuloa.
Kuvannollista oli, että esimerkiksi Bernerin tuonti- ja vientiliikkeen johtaja Rolf Berner määrättiin talvisodan sytyttyä kansanhuoltoministeriön tehtäviin ”diktaattorin valtuuksin”. Omalla sarallaan samantapaisen kunnian koki metsäneuvos Timo Brofelt, kuten sahapatruuna Olli Paloheimo tai Heikki Huhtamäki puhumattakaan Kone Oy:n Heikki Herlinistä.
Sotaan joutunut valtiovalta hankki parasta osaamista sieltä, mistä sitä oli turvallisesti saatavissa samalla, kun lainaan otetut elinkeinoelämän merkkihenkilöt oppivat myös niin sanottua toimintaa valtiovallan parissa.
Humaaneja yksilöitä, jokunen tyrannikin
Kun perheyrityksiä historiakirjoitetaan, aika yleinen käytäntö on, että se tapahtuu tilaajan ehdoin. Valtaosa tutkijajoukon lähdeviitteistä kohdistuu juuri yritysten itsensä teettämiin historiikkeihin. Niinpä emme tällä kertaa pääse lukemaan anekdootteja tyranneista mutta emme myöskään kaunotarinoita suurista, taivaallisista hyväntekijöistä.
Monilla meistä on käytännön kokemuksia elämästä perheyrityksissä, niihin liittyvistä hyvistä jatkuvuuteen liittyvistä turvatekijöistä. Toisaalta vierailu yrityksessä voi tarjota myös aivan yllättävän aistimuksen: epävarmuuden ja pelon ilmapiirin kun etenet kohti sitä kaikesta määräävän kulmahuonetta, jossa HÄN on hallitseva eläviä ja kuolevia.
Ja vielä sukupuolten välisestä tasa-arvosta: sukupuoli ei ole tae suuntaan tai toiseen sen siunauksellisuudesta. Sen tämä vuosituhat on opettanut ja koskee kaikkia johtopaikkoja. On olemassa öykkäröiviä miehiä siinä missä kylmän tunteettomia naisjohtajia. Perheyrityksissä työskentelevien kohtalona onkin, onko johtopaikka periytynyt, arvalla tai riidalla valittu, onko sijainti sukupuussa ohittanut henkisten kykyjen punnitsemisen. Samalla kun työnhakijaa testataan, hänen olisi testattava nurkkahuoneen kaikkitietävä.
Kallioinen, Keskinen, Teräs & Vainio-Korhonen: Suomalainen perheyritys. Kasvollisen omistajuuden historia. SKS Kirjat 2022.
