Tiistaina 17. toukokuuta tapahtui muutakin kuin pelkkä päätös puolustusliitto Naton jäsenyyden hakemisesta. Tuona päivänä nimittäin murtui pelon muuri, jota rakennettiin yli 30 vuoden ajan. Älyllisesti epärehellisillä perusteluilla pönkitetty jäsenyyden vastustaminen menetti perustansa, kun kansa valitsi muuttuneessa tilanteessa muutoksen tien.
Suomen Nato-prosessin kuvaaminen pelkkänä teknisenä operaationa on vajaa kuvaus todellisuudesta. Mikäli näin todella olisi, meidän ei tarvitsisi lukea uutisia maariskin vaikutuksista investointeihin Suomessa. Samalla vakavat huomiot huoltovarmuuden parantumisesta voisi yhtä lailla ohittaa.
Näin ei kuitenkaan ole. Nato-päätös on sopimusteknisiä seikkoja ja puolustuspoliittista yhteensopivuutta laajempi ilmiö. Parhaassa tapauksessa se muuttaa poliittista kulttuuria ja avaa jälkisuomettumisen tunkkaisen kammion ovet laajempaa ja välttämätöntä julkista käsittelyä varten.
Käsittely on myös tehtävä, vaikka se osoittautuukin kivuliaaksi. Tämä osaltaan edistää Nato-prosessia, jonka edistämistä maamme on kaikin keinoin jatkettava. Yksi näistä on lähihistorian läpikäynti, johon olennaisella tavalla liittyy itäisen tiedustelutyön laajuuden perkaaminen. Selvitettävänä on kätketyn Tiitisen listan avaaminen sekä entisten pääministerien itäyhteyksien läpikäynti ja venäläisille oligarkeille myönnettyjen suomalaisten passien taustojen selvittäminen.
On todennäköistä, että Nato-päätös purkaa puolueiden välistä jännitettä, joka juontuu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Enää epämiellyttäviä poliittisia äänenpainoja ei voi vaientaa vetoamalla itäisen naapurimaamme reaktioon. Käytössä rispaantunut idän kortti on poistunut korttipakasta. Jännitteen purkautuminen muuttaa myös tulevia presidentinvaaleja. Kahden vuoden päästä presidenttiehdokkaiden linjaerot syntyvät muista ilmiöistä kuin kiistelystä koskien sotilaallista liittoutumista.
Keväinen Nato-prosessi paljasti kiusallisella tavalla politiikan vakiintuneiden ulko- ja turvallisuuspolitiikan “viisaiden” todellisen osaaminen. Nato-option varaan rakennettu maailmankuva ei tarjonnut työkaluja sen lunastamiseen, kun maan etua sitä vaati.Yksikään vanha valtioviisas ei kyennyt esittämään keinoa option lunastamiseen ilman eskalaatioriskin mahdollisuutta. Näyttääkin siltä, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen erityisosaaminen oli pelkästään eduskunnan sisäiseen hierarkiaan sidottua.
Lopulta kenties merkittävin muutos suomalaisessa ulkopolitiikan pitkässä linjassa on pelolla politikoinnin poistuminen. Tällä tarkoitan sitä tapaa, jolla Natosta sekä laajemmin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käytyä keskustelua on ohjattu erilaisten pelkotilojen kautta.
On täysin selvää, että osa poliitikoista ja asiantuntijoista hyödynsi vuosien ajan mahdollisuutta käyttää merkittävää yhteiskunnallista valtaa pelottelemalla Nato-jäsenyyden väitetyillä haittavaikutuksilla, jotta voisivat siten edistää omaa venäjämielistä maailmankuvaansa. En epäile hetkeäkään, etteivätkö sellaiset näennäisen neutraalit hahmot kuin vaikkapa Risto Volanen, Heikki Talvitie ja Pekka Visuri olisi viimeiseen asti pyrkineet estämään Suomen Nato-jäsenyyttä. Historia arvioikoot heidän ja monien muiden arviointikyvyn. Suomen kansalle historia antaa myös arvionsa. Siitä tiedämme jo nyt sen, että kansan tahto voitti pelon ja vei Suomen Natoon ja länteen.
