Hoitojonot venyvät ja henkilökunnan saatavuus on pohjalukemissaan. Tilanne vaihtelee hieman hyvinvointialueiden välillä, mutta suurin osa kipuilee hoitotakuun asettamien vaatimusten sekä lohduttoman hoitajapulan kanssa. Jonot jatkavat kasvuaan sekä perusterveydenhuollon että erikoissairaanhoidon alueilla.
Hoitojonot ja niiden purkaminen saavat ymmärrettävästi tällä hetkellä varsin paljon huomiota julkisessa keskustelussa. Jonoissa ihmiset eivät parane, sairauslomat venyvät ja itse lääketieteellinen ongelma voi odotellessa jopa pahentua. Yksi sairauspoissaolo aiheuttaa yhteiskunnalle noin 400 euron päiväkohtaiset kustannukset, joten kertyneen ja koko ajan lisääntyvän hoitovelan mahdollisimman nopea ja vaikuttava purkaminen on perusteltu tavoite.
Pelkkä jonojen purkaminen on kuitenkin ainoastaan tekohengitystä. Ongelmat palaavat, jos rakenteellisia muutoksia ei tehdä. Lisäksi lainsäädännön asettamat aikaraamit ovat niin tiukat, että projektiluonteisen jononpurun kustannukset nousevat varsin korkeiksi riippumatta siitä, mikä on tuotantotapa. Siksi meidän onkin aloitettava samanaikaisesti kaksi toisistaan erillistä urakkaa. Toinen tähtää suoraviivaiseen hoitovelan purkuun, toisen keskittyessä pitkäjänteisiin rakenteellisiin ja sisällöllisiin ratkaisuihin. Näin pyrittäisiin lisäämään toimintojen kustannusvaikuttavuutta niin, että saamme entistä enemmän hyvinvointia ja terveyshyötyä jokaisella eurolla, jonka terveydenhuoltoon sijoitamme.
Väestö ikääntyy, työvoima vähenee, vaatimustaso kasvaa ja hoidot kehittyvät. Terveydenhuollolla on vuosi vuodelta enemmän tarjottavaa kysynnän kasvaessa samaan aikaan kiihtyvällä vauhdilla. Jos kustannusten nousuvauhtia halutaan hillitä ja saada toimintaan lisää vaikuttavuutta, täytyy koko järjestelmä sisältöineen käydä läpi tiheällä kammalla.
Perusteellista tarkastelua vaatii ainakin henkilökunnan vetovoimatekijät. Hoitajille ja lääkäreille tulee antaa työrauha keskittyä ydinosaamiseensa eli potilastyöhön, joka on terveydenhuollon keskiössä. Kaiken muun toiminnan tulee tavalla tai toisella sitä tukea. Sihteerikunta on korvaamaton apu tässä työssä. Sihteereistä ei tule pyrkiä eroon, vaan heitä kaivataan lisää. Johtamisosaamiseen ja työoloihin täytyy panostaa nykyistä enemmän ja hoitohenkilökunnalle rakentaa nykyistä kannustavampi palkkamalli. Uskoisin sen olevan merkittävä tekijä pitovoimasta puhuttaessa. Samoin on tietojärjestelmien kohdalla. Niiden tehtävä on sujuvoittaa ammattilaisten arkityötä ja antaa lisää aikaa itse potilaalle. Tähän ei ole nykyisillä järjestelmillä valitettavasti päästy.
Tekoälyn, digitalisaation ja etäyhteyksien tuomia mahdollisuuksia täytyy hyödyntää ennakkoluulottomasti, mutta samalla realistisesti, pieniä ja hallittavissa olevia askeleita ottaen. Jos nämä mahdollisuudet käytetään taiten, uskon siellä olevan valtava potentiaali kustannusvaikuttavuuden suhteen tulevina vuosina.
Myös itse palveluiden sisällössä on muokattavaa. Tehtyjen tutkimusten ja annettujen hoitojen vaikuttavuusarviointi on saatava uudelle tasolle. Terveydenhuollon kentässä on edelleen liikaa tarjontaa vaikuttamattomille tai niin sanotuille ”vähähyötyisille” hoidoille. Annetun hoidon tulee olla oikea-aikaista, vaikuttavaa ja oikein kohdistettua. Myös priorisoinnista tulee käydä keskustelua. Se on olennainen osa terveydenhuoltoa ja ammattilaisille jokapäiväistä arkea. Myös oikein kohdennettu ennaltaehkäisy on välttämätöntä kustannuspaineiden hillitsemiseksi kaikissa ikäryhmissä.
Terveydenhuolto ei pelastu yhdellä taikatempulla, hankkeella tai projektilla. Se vaatii valtavasti määrätietoista ponnistelua useammalla rintamalla lähivuosien ajan ja pysyviä toimintatapojen muutoksia. Juna lähti jo, joten ryhtymisellä on valtava kiire. Aluksi pitäisi saada myös jonot purettua ja se nielee omat resurssinsa. Mitä pidempään odotetaan, sitä kauemmaksi juna karkaa.
